"Hän tulee sinulle maksamaan velkansa, usko pois — kiskomaan korvat ulos päästäsi kokonaisen kyynärän pituisiksi. On parasta pysytellä hänen näkyvistään!"
Tuon punatukkaisen, vastenmielisen rentun pilkkapuheet saivat Jakowin katkerasti vihaamaan isäänsä. Ja Malva näytti yhä edelleen horjuvan sinne tänne, loi nuorukaiseen vuoroin kiihkeitä, vuoroin surumielisiä katseita, siten äärimmilleen kiihoittaen hänen kaipuunsa omistaa tyttö kokonaan… Ja hänkin lakkaamatta muistutteli isästä.
Ja nyt oli Jakow tullut isän luo ja hänestä tuntui, kuin olisi tämä kivenä hänen tiellään, mistä ei päässyt yli eikä ympäri. Vaan koskapa ei poika tuntenut Vasilia pelkäävänsä, katsoi hän varmana isänsä synkkiin, vihaisiin silmiin kuin tahtoen sanoa:
"Koske minuun, jos uskallat!"
He olivat jo juoneet kaksi lasillista puhumatta toisilleen muuta kuin parisen merkityksetöntä sanaa kalastajaelämästä. Silmä vasten silmää keskellä aavaa merta he siinä vielä istuivat kuin säästäen toisiltaan molemminpuolista katkeroitumista, vaikkakin hyvin tiesivät sen kohta liekehtivän ilmituleen ja nielevän heidät kitaansa.
Majan seinämän muodostavat peitteet liikkuivat tuulessa, puun kaarnat hankautuivat toisiinsa ja punainen vaate tangon päässä liehui ja paukkui. Kaikki nämä äänet olivat varovaisen hillityt, muistuttaen etäistä, epämääräistä, rukoilevaa kuisketta. Mutta meren aallot kuohuivat kuten aina — vapaina ja tuskattomina.
"Yhäkö vielä Serjoschka juo", kysyi Vasili synkkänä.
"Kyllä vaan… joka ilta on hän juopunut", vastasi poika kaataen laseihin viinaa.
"Hän ei pysy pinnalla… Sellaista on tuo vapaa elämä… vailla minkäänlaista pakkoa. Sinäkin painut samaa tietä…"
Ei Jakowkaan pitänyt siitä miehestä, siksipä hän vastasikin lyhyeen: