"Hänen kaltaisekseen en kuitenkaan tule!"
"Etkö tule", kysyi Vasili rypistäen silmäluomiaan. "Minä kyllä tiedän, mitä puhun… Miten kauan oletkaan jo täällä ollut? Taitaa jo kolmas kuukausi olla menossa; pian saat täältä lähteä kotiin ja paljonko on sinulla rahaa mukanasi täältä?"
Mieletönnä nieli hän ryypyn, jonka poikansa vasta oli lasiin kaatanut, tarttui sitten partaansa, mistä kiskoi niin lujasti, että pää nytkähti.
"Niin lyhyessä ajassa on tuiki mahdotonta paljoakaan ansaita", vastasi
Jakow rikkiviisaasti.
"Jos asia on niin, on sinun aivan turha täällä vetelehtiä… lähde taas matkalle."
Jakow nauroi hiljaa.
"Mitä siinä virnistelet", virkkoi Vasili uhkaavasti yhä enemmän katkeroituen poikansa tyyneydestä. "Isäsi sinulle puhuu ja sinä vain naurat! Varo vaan, ettet liian varhain rupea omintakeiseksi! Kyllä vielä pystyn pistämään sinulle suitset suuhun…"
Jakow kaasi itselleen ryypyn ja joi sen. Tällainen röyhkeä tapa etsiä riitaa oikeastaan haavoitti ja suututti häntä, mutta hilliten itsensä ei hän lausunut ajatuksiaan, koskapa isä vain olisi tästä enemmän ärsyyntynyt. Nyt häntä hiukan peloitti nuo vihaa leimuavat silmät.
Vaan kun Vasili näki poikansa juovan yksinään kaatamatta mitään hänen lasiinsa, suuttui hän vielä enemmän; tästä oli seurauksena, että hän lausui sanottavansa tyyneemmin ja terävämmin.
"Isäsi sinua kehoittaa lähtemään kotiin ja sinä vain naurat hänelle päin naamaa! Mutta kylläpä sinut pidän kurissa… Lauantaina pyydä saada palkkasi ja sitten… mars matkalle kotikylään! Ymmärrätkö?"