"En lähde", sanoi Jakow varmalla äänellä rohkeasti nostaen päänsä pystyyn, vaikkakin koko ruumis vapisi.
"Mitä kuulenkaan", ärjäsi Vasili nousten pystyyn ja nojautuen tynnöriin. "Puhunko sinulle vai enkö? Mitenkä uskallatkaan uhmata isääsi, penikka? Oletko kokonaan unohtanut voivani tehdä kanssasi mieleni mukaan? Oletko sen unohtanut?"
Hänen huulensa värähtivät oudosti ja kasvot vääntyivät tuskasta; kaksi verisuonta paisui ohimoilla.
"En ole mitään unohtanut…", vastasi Jakow puoliääneen isäänsä edes katsomatta, "mutta itse puolestasi saat muistaa…"
"Minua neuvomaan et sinä pysty! Isken sinut palasiksi…"
Jakow väistyi isänsä kättä, mikä suunnattiin hänen päähänsä ja tuntiessaan tästä raivostuvansa sanoi hän hampaitaan purren:
"Älä koske minuun… Emmehän ole enää kotikylässä."
"Vaiti! Kaikkialla olen isäsi."
"Täällä et voi saattaa minua kyläoikeuden piestäväksi — koskapa täällä ei sellaista ole…", nauroi Jakow isälleen hitaasti nousten paikaltaan.
He seisoivat vastakkain. Verestävin silmin ja kädet nyrkissä ojentautui Vasili poikansa puoleen antaen hänen kasvoillaan tuntea kuuman, viinalle haisevan hengityksensä; Jakow kumartui taapäin seuraten synkin katsein isänsä pienimpiäkin liikkeitä valmiina torjumaan lyönnit ja näytti ulkonaisesti tyyneeltä, vaikkakin hiessä kylpi. Heidän välillään oli tynnöri, jota käytettiin pöytänä.