Yhä nyrkeillään yrittäen torjua isänsä lyönnit Jakow hitaasti peräytyi kalpeana ja hiestyneenä, purren hampaansa yhteen ja silmät hehkuen kuin sudella. Isä häntä seurasi hurjasti huitoen käsillään ilmaa, sokeana, hurjana vihassaan ja tukka pystyssä päässä kuin raivoisan villisian.
"Annahan olla… lopeta… riittää jo täksi kertaa", sanoi Jakow uhkaavasti mennen ovesta ulos.
Isä juoksi kiljuen hänen perässään, mutta hänen iskunsa torjui poika nyrkeillään.
"Huomaathan itsekin, ettet kykene… katsos nyt", ärsytti Jakow tietäessään olevansa isäänsä notkeampi eikä niin ollen pelännyt.
"Odotahan vain… odotahan…"
Mutta Jakow hypähti syrjään ruveten juoksemaan rantaa kohti.
Vasili seurasi häntä pää kumarassa ja ojennetuin käsin, mutta kompastui ja kaatui eteenpäin. Hän nousi nopeasti polvilleen ja istuutui nojaten käsillään hiekkaan. Hän oli vallan väsynyt tappelusta ja ulvoi valittaen kostonhimossaan ja katkerassa tietoisuudessa omasta heikkoudestaan…
"Kirottu ole sinä", sanoi hän käheänä ojentaen kaulansa poikaansa kohti samassa sylkien vaahdon väriseviltä huuliltaan.
Jakow nojautui veneeseen katsoen terävästi isäänsä ja hieroi kädellään särkevää päätään. Toinen paidan hiha oli riekaleena vain muutaman langan varassa; kauluskin oli repaleinen ja valkea, hikinen rinta kiilsi auringossa kuin rasvattuna. Jakow tunsi nyt halveksivansa isäänsä; oikeastaan oli hän luullut miestä väkevämmäksikin ja kun hän nyt näki riitakumppaninsa istuvan tuossa hiekalla surkuteltavana ja pahasti lyötynä yhä nyrkeillään uhaten, hymyili hän väkevämmän ylimielisellä halveksivalla tavalla heikompaansa.
"Iskeköön salama sinuun! Ole kirottu… ikuisesti."