Vasili huusi tämän kirouksensa niin äänekkäästi, että Jakow vastenmielisesti loi katseen yli meren kalastamoa kohti kuin peläten tuon sairaan valitushuudon kuuluvan sinne saakka.
Mutta siellä näkyi vain aaltoileva meri ja aurinko. Silloin hän sylkäsi sivulle sanoen:
"Huuda sinä vaan! Se ei ketään vahingoita — muuta kuin itseäsi… Mutta koska välimme on mennyt näin pitkälle, tahdon sinulle sanoa erään asian… saadaksemme yhdellä kertaa kaikki selväksi…"
"Vaiti!… Pois silmäini edestä… pois…", huusi Vasili.
"Kotiin kylään en palaa… jään tänne koko talveksi", sanoi Jakow lainkaan välittämättä isänsä huudoista, vaikkakin hän piti tarkkaan silmällä tämän liikkeitä. "Täällä on minulla parempi olla… niin tyhmä en ole, etten tuota ymmärtäisi. Täällä on työ kevyempää… ja olo kaikinpuolin vapaampaa… Kotona komentaisit minua mielinmäärin, mutta täällä… saitkos pitkännenän?"
Hän pisti isänsä kiusaksi peukalon sormiensa väliin ja nauroi ilkkuen; nauru ei ollut äänekästä mutta sittenkin Vasili tästä uudelleen raivostuneena kivahti pystyyn, tarttui airoon ja hyökkäsi ähkien poikaansa kohti:
"Noinko isällesi ilkkuilet? Omalle isällesi? Minä sinut tapan…"
Mutta kun hän raivonsa sokaisemana ehti veneen luo, oli Jakow jo kaukana siitä. Hän juoksi ja rikkinäinen paidanhiha liehui tuulessa.
Vasili viskasi airon hänen jälkeensä kuitenkaan osaamatta ja uudelleen tuntiessaan voimattomuutensa kaatui hän eteenpäin venettä kohti iskien kyntensä puuhun ja katsoi poikansa jälkeen tämän jo etäältä huutaessa:
"Sinun pitäisi hävetä! Harmaahapsisena tuolla lailla raivostua naisen tähden! Hyi! Ja kotiin minä en lähde… sitä en tee! Lähde itse sinne, sinä… täällä ei ole sinulla enää mitään tekemistä!"