Äiti oli saattanut poikansa kylän laitaan, siellä nojautunut aitaa vasten ja puhunut vilkuillen kuivilla silmillään:
"Sano isällesi Jaschka… Jumalan nimessä, sano isälle… äiti yksin on kotosalla, sano hänelle se… Nyt on viisi vuotta kulunut, ja yhä on hän yksin!… Äiti käy vanhaksi! Sano hänelle näin Jumalan tähden. Kohtapuoleen on äiti jo vanhus… hän on yksin, alati yksin, alituisessa työssä. Sano se hänelle, Herran nimeen…"
Ja sitten oli äiti hiljaa itkenyt, peittäen kasvonsa esiliinaan.
Sinä hetkenä ei Jakow säälinyt äitiään, mutta nyt se häneen koski… Hän katsoi Malvaa, rypisti ankarana kulmakarvojaan ja häntä halutti lausua tytölle katkeria sanoja.
"Kas niin, nyt olen taaskin täällä", sanoi Vasili tullessaan majaan.
Toisessa kädessään oli hänellä elävä kala, toisessa piteli hän puukkoa.
Hän oli jo päässyt ensi hämmästyksestään, kätkenyt sen sydämensä pohjalle ja katseli nyt tyynenä ja tyytyväisenä nuoria; vain hänen liikkeissään saattoi huomata jonkunmoisen joustavuuden, mikä muulloin oli hänelle vierasta.
"Heti sytytettyäni tulen palamaan, tulen luoksenne ja sitten voimme jutella rauhassa ja sovussa. Sinä oletkin varttunut suureksi ja komeaksi, Jakow!"
Sen sanottuaan meni hän jälleen ulos. Malva yhä nakerteli hedelmiään ja katseli tarkkaavaisena poikaa, joka puolestaan koetti olla katsomatta tyttöön vaikkakin tunsi siihen suurta halua. Hän ajatteli:
"Täällä näköjään eletään hyvin ja huolettomasti… tyttö on niin täyteläinen ja hyvinvoipa ja isä myöskin."
Kun sitten äänettömyys rupesi häntä vaivaamaan, sanoi hän: