"Hohhoo, Motrija! Huonostihan me elämme, tappelemme kuin elukat… Mutta mihinkä tästä pääsee? Se on niin minun tähdessäni määrätty… ihminen syntyy jonkun tähden alla ja se tähti on hänen kohtalonsa."
Mutta tämä selitys ei häntä tyydyttänyt ja hän puristi vaimoaan rintaansa vasten käyden ajattelevaksi. Niin istuivat he usein maaluolansa hämärässä valossa ja huonossa ilmassa. Vaimo oli vaiti ja huokaili, mutta monasti muisti hän näinä hyvinä hetkinä loukkauksia ja iskuja, joita oli saanut, ja hiljaa itkien syytteli hän itseään. Mies taas näiden rakkaitten itsemoitteitten hämäämänä hyväili lämpimästi vaimoaan, joka yhä äänekkäämmin valitteli. Lopuksi kyllästyi mies ja sanoi:
"No, jo riittää ulvominen! Minusta tuntuu tuhat kertaa pahemmalta, kun sinua lyön. Ymmärrätkö? Mutta ole hiljaa nyt. Jos teille sormen antaa, niin tahdotte te koko käden. Lopeta lörpötys, minkäs voit sanoa ihmiselle, jonka elämä on ylhäältäkäsin niin määrätty."
Toisinaan tuli hän näinä hellyyden hetkinä herkäksi ja selitti synkästi: "Minkäs minä tälle luonnolleni teen? Teen väärin sinua kohtaan… Myönnän. Tiedänhän, että sinä olet ainoa uskollinen sieluseni… Mutta sitä en aina muista, ymmärrätkö, Motrija, etten väliin voi sinua silmissäni sietää. On kuin olisin sinusta liikaa nauttinut. Ja sitten on sydämessäni sellainen ilkeä halu repiä sinut ihan kappaleiksi. Ja minkä enemmän sinä olet oikeassa sitä enemmän tahtoisin sinua lyödä…"
Vaimo tuskin ymmärsi kaikkea, mutta miehen katuva ja rakas ääni rauhoitti häntä. "Jumalan avulla elämä tästä kyllä paranee, totumme toisiimme", sanoi hän huomaamatta, että he jo aikoja sitten olivat toisiinsa tottuneet ja ikävystyneet.
"Kunhan vain saisimme lapsen, olisi sekin parempi meille…" sanoi hän usein huoaten. "Olisihan leikkikalu ja huolehdittava."
"No, mitäs siten haikailet, laita se…"
"Niin mutta… Kun sinä lyöt — en voi. Sinä lyöt niin kovasti vatsaan ja lanteille… Jollet sinä edes potkisi…"
"Hoh", myrähti Gregori nolona. "Voiko sitä sitten aina ajatella, millä sitä lyö. Enhän minä ole pyöveli… Enkä minä ilokseni lyö vaan tuskassa."
"Ja mihin se sinun tuskasi on nyt sinut vienyt?" sanoi Matrjona surullisesti.