Vaimo käännähti poispäin, vaikka miehen katse jo haki sovintoa ja odotti hänen nauruaan, nähtävästi peläten, että tämä taasen suuttuisi. Mutta samalla häntä huvitti olla häijy ja myös nähdä miehen pyrkivän sovintoon — sillä olihan se edes elämää ja ajattelemista… He molemmat — hehän olivat nuoria terveitä ihmisiä, rakastivat toisiaan ja olivat toisistaan ylpeät. Grischka oli voimakas, kiihkeä ja kaunis ja Matrjona oli valkea, täyteläinen ja hänen harmaat silmänsä loistivat kirkkaasti. "Komea eukko", kuten talonväellä oli tapana sanoa. He rakastivat toisiaan, mutta heillä oli ikävä, kun ei minkäänlaisia vaikutteita eikä harrastuksia ollut, jotka olisivat voineet antaa vaihtelua — kiihtymystä, ajatusta, lepoa — sanalla sanoen: tyydytystä. Sillä jos ei ulkoapäin tule mitään vaikutteita eikä ole henkisiä harrastuksia, niin täytyy miehen ja vaimon vaikka olisivat korkeallakin sivistysasteella, tulla toisilleen tuhoisiksi. Tämä on laki, yhtä välttämätön kuin oikea. Jos Orloweilla olisi ollut elämän tarkoitus niinkin ahdas, kuin on ropojen kokoaminen ropojen päälle, niin olisi heidän elämänsä ollut helpompi.
Mutta sitä ei heillä ollut.
He näkivät aina vain toisiaan, olivat toisiinsa tottuneet, tunsivat joka sanan ja liikkeen. Päivä kului toisensa jälkeen ilman että mitään vaihtelevaa tapahtui. Usein pyhäsin kävivät he yhtä henkisesti köyhäin ihmisten luona. Juotiin, laulettiin ja usein tapeltiin. Sitten kului taasen päiviä, kuten ketjun renkaita, jotka raskauttivat näitten ihmisten elämän työllä, ikävällä ja järjettömällä keskinäisellä ärtymisellä.
Usein sanoi Grischka: "Ompa tämä elämää, ihan kuin helvetissä! miksikä olenkaan mailmaan tullut? Työtä ja ikävää, ikävää ja työtä…" Vaikeni hetkisen, kohotti katseensa ja omituisesti hymyillen jatkoi: "Äitini on minut Jumalan tahdon mukaan synnyttänyt… siitä ei mitään sanomista! Olen sitten tätä käsityötä mestariksi asti opetellut… Mitäs sillä? eikö ole minuttakin suutareita? No, olenpa siis suutari, entäs sitten, mitä iloa siitä on?… Istu rummullasi ja ompele… No, ja sitten kuolen. Kerrotaan, että se kolerakin… No, entäs sitten? Onhan Grigori Orlow elänyt, ommellut kenkiä ja kuollut koleeraan. Mutta mitäs tämä merkitsee? Ja mitä varten on tarpeen, että elän, ompelen ja kuolen?"
Matrjona oli vaiti. Miehen sanat kajasivat kamalilta. Väliin pyysi hän, ettei tämä niin puhuisi, koska se oli Jumalan tahtoa vastaan, joka kyllä tiesi, miten ihmisen elämä oli järjestettävä. Ja monasti, kun oli sillä tuulella, sanoi hän miehelleen:
"Et joisi viina — eläisit paremmin, eikä mokomia ajatuksia tulisi päähäsi. Toiset elävät, eivät valita, vaan kokoovat rahaa, laittavat verstaan ja elävät kuin herrat."
"Mitäs siinä horiset, noita-akka. Pidä tietosi ominasi! Miksen minä joisi, kun huvittaa? Toiset! Tunnet kai niitä paljon, noita toisia, noita onnenpoikia, mitä? Olinko minä naimiseen saakka tällainen, hä? Jos sanon totuuden, niin sinäpä minua kalvat ja teet elämäni happamaksi, senkin sammakko."
Matrjona loukkaantui, mutta hänestä tuntui, kuin olisi mies oikeassa. Kun hän oli päissään, oli hän hauska ja rakas — toisia tunsi hän vain mielikuvituksissaan. Ennen naimisiin menoa ei hän ollut tuollainen. Silloin oli hän hauska, miellyttävä ja hyvä mies… Ja nyt tuollainen elukka.
"Mistä se riippuu? Olenkohan minä sen rasituksena?" ajatteli hän. Ja hänen sydämensä kutistui kokoon hänen näin katkeria ajatellessaan, hän sääli itseään ja miestään, meni tämän luo, katsoi häntä rakkaasti silmiin ja puristautui hänen rintaansa vasten.
"No, vielä siinä nuolemaan kuin lehmä"… sanoi Grischka myristen ja oli työntävinään pois, mutta vaimo tiesi, ettei hän sitä tarkottanut ja puristautui yhä kovemmin häneen kiinni. Silloin välähtivät miehen silmät, hän heitti työnsä maahan, otti vaimonsa polvelleen ja suuteli häntä kauan. Ja koko rinnastaan huoaisten sanoi hän puol'ääneen ikäänkuin peläten jonkun kuulevan: