Niin tehtiin työtä vaieten — mistäpä he olisivat puhuneetkaan! Jonkun työtä koskevan sanan heittivät toisilleen ja taas oltiin vaiti puolisen tuntia. Väliin haukotteli Grigori ja mylvähti lopuksi. Matrjona huokaili ja oli vaiti. Joskus lauloi Orlow laulun. Hänellä oli metallikirkas ääni ja osasi laulaa. Laulun sanat sulivat pian valittavaksi ja nopeaksi kerronnaksi ja ikäänkuin peläten, etteivät voi tulkita kaikkea, mitä tahtoivat, tunkeutuivat ne nopeasti Grischkan rinnasta esille, muodostuivat väliin surullisiksi huokauksiksi tai lentelivät kaihoten ja huokaillen akkunasta pihalle. Matrjona yhtyi lauluun hennolla alttoäänellään. Molempain kasvot saivat ajattelevan ja surullisen ilmeen. Grischkan tummat silmät kostuivat. Vaimo, joka kokonaan näytti vaipuvan lauluun, heilahteli puoleen ja toiseen kuin puol'unessa, keskeytti usein laulamisen, yhtyäkseen siihen taasen. Ei kumpikaan havainnut laulun kestäessä toisensa läsnäoloa ja koettivat he vierain sanoin tulkita synkän elämänsä tyhjyyttä ja ikävyyttä, tahtoivat kenties näihin sanoihin pukea puoliksi tiedottomat ajatuksensa ja tunteensa, jotka heidän sieluissaan itivät.
Väliin teki Grischka omia laulunpätkiä:
Oi, mun elämäin… sua kiroon…
Tuskani oi! Kirottu kolmin verroin!
Matrjonaa eivät nämä tällaiset miellyttäneet ja hän tokasi silloin:
"Miksi ulvot kuin koira kuolleen lähellä?"
Mies suuttui silloin heti:
"Vanha norsu, mitä sinä ymmärrät!"
"Ulvot, ulvot ja haukut vielä…"
"Suus kiinni! Kuka minä olen? Sinun sällisi kai, koska täällä rehentelet ja saarnailet? Hä!"
Kun Matrjona näki, että miehen kaulasuonet paisuivat ja silmät loistivat vihassa, vaikeni hän, vaikeni kauan, jätti mielenosotuksellisesti vastaamatta miehen kysymyksiin, jonka viha nopeasti haihtui.