"Se on nyt kerran kohtaloni", filosofeerasi Grischka, "kohtaloni ja luonnonlaatuni… Katsohan minua, olenko minä esim. huonompi kuin tuo vähävenäläinen? Ja kuitenkin se elää kärsimättä mitään. Hän on yksin, ei ole vaimoa… Minä en sinutta tulisi toimeen… Mutta hän ei ole milläänkään, polttaa piippua ja nauraa ja on sillä tyytyväinen, se perhana. Mutta minun ei käy… Minä olen kai tullut maailmaan sellainen levottomuus sydämessä. Luontoni on kerran nyt sellainen. Vähävenäläisellä on luonto kuin — keppi ja minulla kuin — vieteri. Kun siihen painaa, niin kimmahtaa se ylös. Kuljempa esimerkiksi kadulla, katselen, katselen kaikkea, itselläni ei ole mitään. Se tuskastuttaa. Vähävenäläinen ei tarvitse mitään. Mutta minua suututtaa jo se, ettei hän mitään tarvitse. Partasuu mies ja että minä… en oikein tiedä mitä tahdonkaan… Tahdon kaikkea. No niin… Tässä minä nyt istun luolassani, teen työtä, eikä minulla ole mitään… Ja sitten olet sinä siinä. Olet vaimoni, mutta mitäs erikoista siinä on? Vaimo kuin vaimo, jolla on jonnin joutavat vehkeet. Tiedän kaikki, mitä sinussa on, minä tiedän, miten sinä huomenna niistät, tiedän koska jo tuhat kertaa olen nähnyt… Mitä elämää tämä nyt on ja mitä tämä merkitsee? Ei se huvita. No, menenpähän kapakkaan, siellä kun on hauska."
"Miksi sitten menit naimisiin", kysyy Matrjona.
"Miksikä", nauraa Grischka. "Piru tiesi, miksi… Jos minä oikein tuntoni mukaan sanon, niin ei se niin tarpeellista ollutkaan… Olisin mieluummin kuljeskellut paljasjalkain joukossa… Siellä ollaan kyllä nälässä, mutta ollaan vapaita. Saat juosta, mihin tahdot, mailman ympäri, jos tahdot."
"No mene sitten ja jätä minut rauhaan", selitti Matrjona. "Kyllä minäkin pois menen."
"Mihin sinä menet?" kysyi Grischka painavasti.
"Se on sitten minun asiani."
"Mi-ihin?" ja hänen silmänsä välähtivät tuhoa ennustavasti.
"Älä ulvo, en minä pelkää."
"Joko sinä olet jonkun löytänyt? Sano pois vaan!"
"Anna minun olla."