"Missä minä sinun olla annan?" ulvoi Grischka.
Hän oli jo tarttunut toista tukkaan ja riuhtassut huivin päästä. Iskut paaduttivat naisen, hän nautti ilkeydestä, hän kiivastui ja sen sijaan, että parilla sanalla olisi tehnyt lopun miehensä mustasukkaisuudesta, ärsytti hän tätä yhä enemmän katsellen häntä merkitsevästi hymyillen, mies raivostui ja löi, löi säälimättä.
Ja lopuksi, kun hän ihan muserrettuna ja väsyneenä ähkien makasi vuoteella miehensä vieressä, katseli tämä häntä sivultapäin ja huokasi syvään. Hänestä tuntui pahalta, omatunto kalvoi, hän käsitti syyttä suotta olevansa mustasukkainen ja lyöneensä ihan aiheettomasti.
"No, jo riittää", sanoi hän nolona. "Onko se minun syyni, että minulla on tällainen luonto? Olet sinäkin hyvä, kun pitäisi rauhottaa, niin sinä vaan ärsytät. Mitä varten?"
Vaimo vaikeni, mutta tiesi, että nyt kun häntä oli lyöty ja loukattu, hän voi odottaa innokkaita sovintohyväilyjä. Ja hän itki nyt vain odotuksen ilosta jo ennenkuin miehensä oli häneen kajonnutkaan.
"No, jo riittää Motrija, älä itke kultaseni anna anteeksi." Hän silitteli tämän hiuksia, suuteli häntä sekä kiristeli hampaitaan katumuksen katkeruudessa.
Akkunat olivat auki, mutta vastapäinen seinä esti taivasta näkymästä.
Heidän tuvassaan oli ainainen hämärä ja ahdas, kolkko ilma.
"Voi sinä elämä, sinä olet erinomainen pakkotyö", kuiskaili Grischka osaamatta pukea sanoiksi, mitä tuskissaan tunsi. "Tämä loukko sen vaikuttaa Motrija. Mehän olemme kuin elävältä haudatut…"
"Muutammeko toiseen taloon?" kysäsi Matrjona kyynelissään hymyillen.
Hän käsitti ehdotuksen sanojen mukaan.
"Ah, ei se siitä parane. Jos me kömpisimmekin maan pinnalle, niin olisimme kuitenkin kuin loukussa… Ei yksin tämä asunto ole loukku, koko elämä on loukku."