Matrjona ajatteli hetkisen ja sanoi: "Jumalan avulla tämä kyllä paranee… Me totumme toisiimme."
"Niin, paranee, paranee… niin sinä usein sanot. Mutta eivät meidän asiamme parane Motrija… yhä useamminhan me tappelemme — ymmärrätkö."
Tuo oli totta. Tappelujen välit kävivät yhä lyhemmiksi ja vihdoin oli
Grischka joka lauantai jo aamusta alkaen vaimolleen vihamielinen.
"Tänä iltana minä pidän juhlaa, menen kapakkaan… Juon aika humalan", selitti hän.
Matrjona räpäytti silmiään ja oli vaiti. "Et puhu mitään, no ole vaiti, vaan parempi itsellesi", kehoitti mies.
Päivän kuluessa selitti Grischka yhä uudelleen käyden yhä ilkeämmäksi, että hän aikoi illalla juoda itsensä humalaan, ja kun hän huomasi vaimonsa siitä pahastuvan, ja että tämä vaieten, silmissä omituinen kiilto, oli valmis taistelemaan, tuli hän yhä raivoisammaksi.
Illalla julisti Senka Tschischik, että taistelu oli alkanut.
Sitten kuin Grischka oli piessyt vaimonsa, katosi hän usein koko yöksi, eikä tullut sunnuntainakaan kotiin. Vaimo otti hänet vastaan täynnään mustelmia. Oli vakava ja vaikeni, mutta sääli myöskin salassa häntä, sillä hänkin oli rääsyissä ja tuli usein lyötynä ja verisin silmin kotiin. Vaimo tiesi, että Grischkan täytyi juoda itsensä selväksi ja olikin hänellä puolipullonen valmiina. Ja Grischkakin tiesi sen.
"Anna minulle ryyppy…" pyysi hän käheällä äänellä, joi lasin, kaksi, kolme ja laittautui työhön. Se päivä kului omantunnonvaivoissa, jotka väliin olivat niin kovat, että hän ei voinut niitä sietää, vaan heitti työnsä menemään, noitui kauheasti, raivosi pitkin huonetta tai heittelehti vuoteellaan. Matrjona antoi hänen rauhottua ja sitten viettivät he sopiaisia.
Ensi alussa kuului näihin sopiaisiin paljon katkeraa ja paljon suloista, mutta ajan ollen katosi tämä ja he sopivat ylipäänsä vain siksi, että oli epämukavaa elää vaieten viikon viisi päivää lauantaihin saakka.