"Kylläpä on käynyt huonoksi", sanoi hän kuiskaten ja katseli Orlowia terävin katsein. "On kuin olisi kuivanut, hyvä Jumala."
Orlow, jonka nenään oli pistänyt kauhea löyhkä, pysähtyi kuunnellen ja koetti samalla kurkistaa yhdellä silmällä sisään.
"Jos annettaisi sille vähän juomavettä, Grigori setä", ehdotti
Tschischik.
Orlow katsoi tuota poikasta kasvoihin, jotka olivat niin kiihtyneet, että miltei värisivät hermostuksesta ja hän tunsi itsekin kiihtyvänsä.
"Mene tuomaan vettä", käski hän Tschischikiä, tempasi rohkeasti oven auki, mutta jäi kynnykselle hiukan taapäinkin vetäytyen.
Grigorin silmiä hämärti, hän näki edessään Kistiakowin. Soittoniekka makasi juhlapuvussaan, rinta pöytää vasten. Hän oli tarttunut siihen käsiksi ja laikkasaappaisiin puetut jalat liikkuivat väsyneesti kostealla maalla.
"Kuka siellä?" kysyi hän heikosti ja välinpitämättömästi, kuin olisi hänen äänensä sammunut ja menettänyt sointunsa. Grigori rohkasi mielensä, astui varovasti yli lattian ja yritti puhua iloisesti leikkiä laskien.
"Minähän täällä, veli Mitri Pawlow… Mikäs on? Olet kai juonut vähän liikaa?" Tarkkaavasti, tuska ja uteliaisuus kuvastuen kasvoilla, katseli hän Kistiakowia tätä tuntematta.
Sairaan kasvot olivat kulmikkaat, poskipäät pistivät terävinä kulmina esiin, silmät olivat uponneet syvälle, niiden ympärillä oli vihreitä läiskiä ja tuijottivat ne liikkumattomina. Poskien pinta oli sen värinen kuin ovat kuumina kesäpäivinä vainajain kasvot. Ihan kuin kuolleen kasvot nuo olivat ja vain poskien hidas liikunta osoitti henkeä vielä olevan. Kistiakowin liikkumattomat silmät katsoivat kauan Gregorin kasvoja kohti ja tämän kuollut katse säikäytti häntä. Orlow hapuili käsillään omia kupeitaan, hän seisoi parin kolmen askeleen päässä sairaasta ja tuntui hänestä kuin olisi joku kostealla kylmällä kädellä puristanut hänen kurkkuaan ja hän halusi mahdollisimman pian päästä pois tästä huoneesta, joka ennen oli ollut niin kirkas ja hauska, mutta joka nyt oli täynnä pistävää löyhkää ja omituisen kylmä.
"No", alkoi hän ja teki lähtöä, mutta sairaan harmaat kasvot alkoivat merkillisesti liikkua, mustuneet huulet aukenivat ja soinnuttomalla äänellä sanoi hän: "minä kuolen."