Grigori kaatoi loput teestään suuhunsa, pyyhkäsi viiksiään, ojensi hitaasti tyhjän lasin vaimolleen, rypisti silmäkulmansa ja sanoi:
"Minä olin ylioppilaan kanssa parakilla… niin olin…"
"Koleraparakilla", huudahti Matrjona levottomasti ja kysyi hiljemmin; "onko siellä monta?"
"Tämän meikäläisen kanssa 53…"
"Vai niin."
"Kymmenkunta on jo paranemassa… kuljeskelevat… ovat keltaisia, laihoja…"
"Ovatko nekin kolerassa? Vai eivätkö?… Jos ne ovat panneet sinne joitakin muita joukkoon saadakseen sanoa; katsokaas, näin me parannamme ihmisiä."
"Pässinpää", sanoi Gregori päättävästi ja hänen silmänsä välähtivät pahasti. "Olette aika narrijoukkoa. Tietämättömiä ja tyhmiä. Ihan tässä teidän kanssanne tuskastuu, ette ymmärrä mitään." Hän tempasi karskisti lasinsa ja vaikeni.
"Missäs sinä nyt olet niin sivistynyt?" kysyi Matrjona pisteliäästi ja huokasi.
Hänen miehensä ei ollut kuulevinaan, ajatuksissaan ankarana istui hän vaieten. Sammuva teekeittiö surisi hiljaista säveltä, ikkunasta tuoksahti sisään öljyvärin, karbolihapon ja pengotun tunkion tuoksua. Hämärä, keittiön surina ja hajut, kaikki tämä suli yhteen ja ympäröi Orlowin kuin painavalla unella ja uunin musta aukko katseli pariskuntaa ikäänkuin vain odottaisi sopivaa tilaisuutta nielläkseen heidät. Kauan oltiin puhumatta, mies ja vaimo nakertivat sokeria, kolistelivat astioita ja ryyppivät teetä. Matrjona huokaili, Grigori koputteli sormellaan pöytään.