"Siellä sitten on puhdasta, etten mokomaa ole nähnyt", sanoi hän äkkiä. "Koko väki on valkeissa. Sairaita kylvetään, annetaan viiniäkin… kolme ja puoli ruplaa pullo! Entäs ruoka sitten… sen hajukin jo tekee kylläiseksi… ja hoito ja huolenpito… Ja kaikkia niitä hoidetaan kuin omia lapsia. Tjaa. Ymmärrä sitä. Niin sitä maailmassa eletään. Ei sinua kukaan halveksi eikä häiritse, siitä puhumattakaan, että kukaan kurkistaisi toisen asuntoon. Voiko ihminen siellä hengittää vai eikö? Ja kun sitten on kuoleman kielissä, silloin ei tiedetä miten oikein parhaiten voitaisi auttaa. Parakkeja… viiniä… Kuuden ja puolen pullosta. Onko ihmiset sitten niin vähäjärkisiä? Parakit ja viini maksavat paljon rahaa. Eikö tätä rahaa voitaisi käyttää elämän parantamiseksi… jos joka vuosi sitä jonkun verran käytettäisi."
Vaimo ei vaivannut itseään ymmärtääkseen hänen puheitaan, häntä tyydytti jo se, että ne olivat uusia ja siitä päätti hän, että Grigorin sielussa liikkui outoja tuumia. Tämän havaittuaan tahtoi hän mahdollisimman pian tietää, missä määrin nämä uutuudet saattavat koskea häntä.
"Kai ne siellä sen paremmin ymmärtävät kuin sinä", sanoi hän ja puri epäillen huulensa yhteen.
Grigori kohautti olkapäitään, katsahti häneen sivultapäin ja alkoi sitten hetken vaiettuaan äänekkäästi puhua:
"Jos tietävät tai ovat tietämättä, oma asiansa. Mutta jos minun täytyy kuolla elämää juuri haistamattakaan, niin siitä voin minä sanani sanoa. Sanonpa sinulle: tällaista järjestystä en minä enää siedä enkä aio odottaa, kunnes kolera tulee ja vie minut kuten soittoniekan — sen ymmärrän. Sitä en tahdo! Peti Ivanowits sanoo: estä se, jos kohtalosi on sinua vastaan! niin taistele, niin sittehän nähdään, kuka voittaa! Sotaa siis! Eipä sitten muuta… Mitäs nyt sitten? Minä rupean parakin palvelijaksi — ymmärrätkö? Menen suoraan sen pedon luokse — kas, niele minut ja minä pyristelen käsin ja jaloin… En siellä vähempääkään ansaitse… kakskymmentä ruplaa kuukaudessa palkkaa ja voi saada palkinnonkin… Voi kai kuollakin?… Kyllä, mutta pikemmin täällä kutjahtaa. Ja onhan elämä vaihtelevampaa…" Ja Orlow löi kiihkeästi nyrkillään pöytään, niin että astiat helähtivät. Matrjona katsoi miestään alussa hieman levottomana ja uteliaana, mutta lopuksi siristi hän vihasesti silmänsä.
"Se ylioppilas kai neuvoi", kysyi hän vielä rauhallisena.
"Oma minun järkeni… tiedän itse mitä teen." Hän ei tahtonut vastata suoraan.
"No, ja miten neuvoi hän sinua pääsemään irti minusta?" jatkoi
Matrjona.
"Sinusta?" Grigori nolostui hieman, hän ei ollut sitä asiaa ajatellut. "Voisihan vaimon jättää yksin, mutta on monenlaisia naisia. Matrjona yksin — se olisi vaarallista. Sitä täytyy pitää silmällä." Orlow pysähtyi tähän ajatuksissaan ja murisi: "Ylioppilas… Mitä sinusta tulee? Asut tässä… ja minä saan palkan…"
"Vai niin", sanoi vaimo lyhyesti ja rauhallisesti ja nauroi tuota paljon puhuvaa naisen naurua, joka miehessä heti herättää mustasukkaisuuden.