Proniwin rauhallinen ääni ja tyyni käynti vaikuttivat Grigoriin virkistävästi.
"Äläs sinä, veli, masennu, kyllä tähän tottuu. Hyvä on olla. Kohtelu ja kaikki niinkuin kuuluukin. Kaikkihan kerran kuollaan, veli, yksinkertaisin asia maailmassa. Ollaan vaan iloisia eikä pelätä, se on pääasia. Juotko viinaa?"
"Kyllä", sanoi Orlow.
"Minulla on tuolla tuvassa pullo, otetaanpas ryyppy!"
He menivät parakin takana olevaan tupaan, joivat ja Proniw antoi
Orlowille sokeripalan, johon oli tiputettu pippuriminttua ja sanoi:
"Otappas tuo, muutoin haiset viinalta. Ne ovat täällä siitä kovat, sanovat olevan vaarallista."
"No, ja sinä olet tottunut jo tähän?" sanoi Grigori.
"Mikäs? Alusta pitäen se kävi. Minun aikanani on täällä jo aika joukko ihmisiä kuollut. Satoja saa sanoa. Levotonta on elämä, mutta hyvä on ja — täytyy sanoa, Jumalan työtä tämä on. Ihan kuin sodassa, oletko kuullut laupeuden sisarista? Turkin sodassa minä niitä näin. Olin Ardaganissa ja Karsissa. Ne, veliseni, ovat toista maata kuin me sotamiehet. Kulkevat ympäriinsä ihan suojatta luotisateessa puistossa. Ja luodit vinkuvat… viuuh… sattuupa väliin päänuppiinkin ja siihen loppuu koko juttu…"
Tämän juttelun ja hyvän ryypyn vaikutuksesta tuli Orlow hieman rohkeammaksi.
"Kun on leikkiin mennyt, niin leikin kestää", sanoi hän itselleen ja pesi sairasten jalkoja. Hänen selkänsä takana ähki joku: