"Juotavaa, hyvät ystävät!"
Toinen vaikeroi:
"Hohoi! Lämpösempää!… Herra tohtori, tämä auttaa. Hyvä Jumala, paremmalta tuntuu, antakaa vielä vähän kuumaa."
"Antakaa viiniä", huusi tohtori Waschtschenko.
Orlow touhusi, katsoi tarkasti mitä ympärillään tapahtui eikä se hänestä enää ollutkaan niin ilettävää ja kauheaa kuin äsken tuntui. Hän huomasi, ettei tämä ollutkaan mitään sekasoppaa, vaan että täällä vaikutti suuri ja järkevä voima. Mutta kuitenkin, kun hän muisti sen poliisin, kauhistui hän ja katseli akkunasta ruumisvajaa kohti. Hän arveli sen kyllä kuolleen, mutta tämä luulo oli häilyvä. Entäs jos se äkkiä tulee ulos ja huutaa! Nyt muistikin hän jonkun kerran kertoneen, että kolerakuolleet pyrkivät pois arkuistaan.
Kun Orlow juoksi parakin läpi ja milloin hieroi jotain, milloin auttoi kylpyyn, niin tuntui hänestä, kuin olisi päässään käynyt myllynratas. Hän ajatteli vaimoaan: mitenhän sekin jaksaa? Väliin ohimennen tuli halu mennä häntä katsomaan. Mutta pianpa hän ikäänkuin häpesi tätä toivoaan ja murisi itsekseen:
"Liiku nyt vaan ahkeraan, läskilöntti! Laihdut… ja pääset kirotuista aikomuksistasi."
Hän kuvitteli aina mielessään, että hänen vaimollaan oli salaisia, loukkaavia aikomuksia ja usein, kun hän ajatuksissaan saavutti jonkinlaisen puolueettoman aseman, myönsi hän, että nämät aikomukset olivat tavallaan oikeutetut. Kirottuahan se elämä oli ja voihan siinä pistää päähän tyhmiä ajatuksia.
Tämä ajatus tuli väliin varmuudeksi. Hän kysyi itseltään: niin kukas on sitten siirtänyt minut maakuopastani tähän kuohuvaan kattilaan? — eikä hän osannut itse vastata. Mutta kaikki nämät ajatukset olivat kokonaan sisäisiä, ne eivät mitenkään suorastaan vaikuttaneet hänen jännitettyä tarkkaavaisuutta vaativaan työhönsä. Hän ei ollut koskaan nähnyt ihmisten näin menettelevän. Ja usein nähdessään lääkärien ja ylioppilasten väsyneet kasvot, ajatteli hän, etteivät ne rahaansa tyhjällä ansaitse.
Kun Orlow sai lomavuoronsa, meni hän tuskin jaloillaan pysyen parakin pihamaalle ja paneutui apteekin seinävierelle akkunan alle.