Päässä suhisi ja sydänalassa tuntui vihlova tuska. Hän ei ajatellut mitään, ei tahtonut mitään, ojensi vain itsensä ruoholle, katseli taivasta kohti pilviin, joita auringon lasku kauniisti väritti ja nukahti kuolon raskaaseen uneen.
Hän näki unta olevansa vaimoineen tohtori Waschtschenkon suuressa huoneessa, jossa oli wieniläisiä tuoleja.
Tuoleilla istuu pelkkiä parakin sairaita. Tohtori ja Matrjona tanssivat keskellä salia venäläistä tanssia, hän itse soittaa harmonikkaa ja nauraa ääneensä, kun tohtorin pitkät koivet eivät näytä taipuvan ja tohtori käy tärkeänä ja kopeana Matrjonan kanssa salin läpi kuin haikara yli suon. Ja kaikki sairaat heittelehtivät nauraen tuoleillaan.
Äkkiä ilmestyy poliisi ovelle. "Ahaa!" huutaa hän synkkänä ja uhkaavana. "Sinä Grischka luulit minun jo kuolleen, soitat harmonikkaa ja kannat minua ruumishuoneeseen. Tuleppas nyt mukaan, nouse pois ja tule!"
Vavisten ja yltäänsä hien vallassa nousee Orlow istualleen. Hänen luonaan seisoo tohtori Waschtschenko ja sanoo moittien:
"Ystävä, mikäs sairaanhoitaja sinä olet, kun käyt maahan maata ja vielä vatsallesi? Jos vilustaisit vatsasi, silloinpa saisit maata tuolla ja vielä kuolisit. Ei tämä kelpaa, hyvä ystävä, parakissahan sinulla on makuupaikka. Sinähän hikoat, taisi olla kuumetta. Tules tänne, niin annan sinulle jotain."
"Väsytti vaan", myrisi Orlow.
"Sen pahempi. Täytyy pitää huolta itsestään, nyt on vaarallinen aika ja sinä olet ihminen, jota tarvitaan."
Orlow asteli vaieten lääkärin jälessä käytävän päähän, vaieten otti hän lääkkeen ja ryyppäsi vielä jotain toisesta lasistakin, irvisti ja sylkäsi.
"Ja nyt minä menen maata, näkemiin." Ja lääkäri lähti pitkine koipineen käytävää käymään.