"Ruumiita — pelkään. Tiedätkö…"
Hän kumartui miestänsä kohti ja kuiskasi tälle tuskaisesti: "ne liikkuvat kuoleman jälkeen… hyvä Jumala."
"Sen minäkin näin", naurahti Grigori. "Minulle oli poliisi Nasarow eilen kuoltuaan antaa korvapuustinkin. Minä kannoin häntä ruumishuoneeseen, silloin heilahti hänen vasen kätensä… noin… oli ihan sattua minuun. Kas noin!" Hän liioitteli hiukan, mutta se kävi kuin itsestään.
Tämä teenjuonti valoisassa puhtaassa huoneessa akkunain ääressä, joista oli avara näköala vihreille kentille sinitaivaan alla, miellytti häntä suuresti. Vihdoin tuli häneen halu näyttäytyä parhaalta puoleltaan, tahtoi olla päivän sankari.
"Minä teen täällä työtä minkä vaan osaan, taivas tietäköön, siihen on syytä. Ensiksikin on täällä ihmisiä, sen sanon sinulle, jommoisia ei ole koko mailmassa."
Hän kertoi keskustelunsa lääkärin kanssa ja pani vähän omiaan ihan huomaamattaan ja tuli yhä paremmalle tuulelle.
"Ja toiseksi, itse tämä työ, tämähän on suuri asia ihan kuin sota. Kolera ja ihmiset — kuka siinä kaataa toisensa? Täällä täytyy olla järki selvänä. Mitä on tämä kolera? Se pitää ymmärtää ja saada selville, mitä se ei siedä. Tohtori Waschtschenko sanoo minulle: sinä, Orlow, olet mies, jota tässä asiassa tarvitaan. Älä pelkää, sanoi, aja sinä se sairaitten jaloista vatsaan ja minä autan pikkusella rohtotipalla siitä pois. Siihen se loppuu ja ihminen pääsee jälleen elämään. Ja täytyy sen olla sinulle koko ikänsä kiitollinen, sillä kukapas hänet kuolemasta pelasti? Juuri me!" — Ja Orlow pullisti ylpeästi rintaansa ja katseli vaimoaan loistavin silmin.
Ajattelevasti hymähti tämä ja katsoi miestään. Tämä oli kaunis, sen Grischkan näkönen, jonka hän kauan sitte oli nähnyt, silloin ennen häitä.
"Meidän osastossa tekevät kaikki myös kovasti työtä ja ovat niin hyviä. Tohtori, se paksu neiti, ja sitten nämät apulaiset, hyviä ihmisiä, puhuvat niin että meikäläinen kaikki ymmärtää."
"Taidat olla tyytyväinen?" kysyi Grigori, jonka kiihko vähä lauhtui.