"Kylläpä on peto."
Miesten lausunto oli puolueettomampi.
"Kuoliaaksi kai se sen nuijii…" sanoivat he.
Ja soittoniekka selitti profetan äänellä:
"Muistakaa minun sanoneen, että puukolla se sen tappaa. Ei tuota kauvan kestä, kerrassa siitä loppu tulee."
"No nyt loppui!" kertoi Senka kuiskaten, hypähti ylös ja juoksi nurkkaansa, johon asettui havaintojaan tekemään, sillä hän tiesi Grischka Orlowin tulevan pihalle.
Yleisö hajaantui nopeasti, kukaan kun ei tahtonut joutua liian lähelle hurjaa suutaria, joka ei nyt taistelun jälkeen enää ollut yhtä mieltäkiinnittävä eikä ihan vaaratonkaan. Ja tavallisesti kun Orlow tuli luolastaan, ei pihalla ollut muita kuin Senka. Syvään hengittäen, paita rikki, tukka hajalla ja hikinen naama naarmuissa katseli Orlow veristävin silmin ja kädet taapäin ojossa ympäri pihaa ja kulki hitain askelin vanhalle kivirauniolle, joka oli halkovajan lähellä. Välillä vihelsi hän kuin olisi aikonut kutsua kaikki talon asukkaat taisteluun. Sitten istahti hän rauniolle, pyyhkäsi paidan hialla hikeä ja verta otsaltaan ja jäi istumaan väsähtäneeseen asentoon, retkahtaen likasta, kirjavaväristä seinää vasten, johon Sutschkowin maalareilla oli tapana työstä tullessaan puhdistella siveltimiään.
Orlow oli kolmissa kymmenissä ijältään. Pronssinvärisiä, hienopiirteisiä hermostuneita kasvoja koristivat pienet tummat viikset, joiden alta näkyivät täydet punaset huulet. Suuren käyrän nenän yli olivat taajat kulmakarvat kasvaneet ja niiden alta tirkisteli pari aina epävarmoja hehkuvia silmiä. Kiharat hiukset valahtivat takaa ruskealle jänteiselle niskalle. Kasvultaan oli hän keskikokoinen, hieman työn kumartama, vankkalihaksinen ja kiihkeä. Ja istuessaan nyt kauvan kuin jäykistyneenä veti hänen terve ruskea rintansa syviä hengenvetoja. Aurinko on jo laskenut, mutta ilma on painava; pihalla tuntuu öljyvärin, hapankaalin ja kaikenlaisen mädännyksen haju. Molempain kerrosten akkunoista kuuluu lauluja ja haukkumasanoja ja väliin tirkistää jokin juopponaama akkunasta Orlowiin päin ja katoaa taasen.
Maalarit tulevat työstä, sivumennen katsahtavat he Orlowiin, viittaavat toisilleen ja iloisesti lörpötellen lähtevät saunaan tai kapakkaan. Yläkerrasta kiipeevät räätälit pihalle — puoliksi pukeutuneita, laihoja, vääräsäärisiä ihmisiä — tekevät pilaa maalarien puhetavasta, joka kuuluu kuin herneitä pudistelisi. Koko piha kaikuu meteliä, iloista ja vilkasta naurua ja sukkeluuksia… Orlow istuu nurkassaan vaieten, eikä katso kehenkään. Ei kukaan mene hänen luokseen, ei uskallakaan kukaan häntä pilkata, sillä kaikki tietävät, että hän nyt on hurja peto.
Siinä istuu hän synkeänä ja raivoisana, rinta huohottaa, sieramet vavahtelevat, huulet käyristyvät ja suusta näkyy kaksi riviä vankkoja, isoja, keltaisia hampaita. Hänen silmissään väikkyy punaisia läiskiä, viinan himo kalvaa hänen sisuksiaan. Hän tietää, että juoma helpottaisi, mutta häntä hävettää näin valoisaan aikaan reveltynä ja rääsyisenä mennä kadun yli kapakkaan, sillä kaikki tuntevat Grigori Orlowin.