Kolme, neljä päivää kului ja jo oli Orlowia muutaman kerran mainittu järkeväksi ja taitavaksi mieheksi ja hän huomasi myös, että Proniw ja muut parakin palvelijat katselivat häntä kateellisesti ja olisivat kernaasti tehneet hänelle jonkun jutkun. Hän oli myös varuillaan ja hänessä kohosi raivo tuota paksuturpaista Proniwia vastaan, jonka kanssa hän niin kernaasti seurusteli. Mutta samalla tuntui hänestä katkeralta nähdessään toverien halun tehdä hänelle työn jälkeen jotain kiusaa. "Huonoja miehiä", huudahti hän itsekseen ja purasi hiljaa hampaitaan sekä koetti olla varuillaan, ettei jäisi vihamiehilleen mitään velkaa. Ja ehdottomasti pysähtyi hän ajattelemaan vaimoaan. — "Sen kanssa saa puhua kaikista asioista eikä se kadehti hänen menestystään eikä kaada saappaille karbolia kuten Proniw."
Kaikki työpäivät olivat yhtä meluisia kuin ensimäinen, mutta ei hän väsynyt niin, kun päivä päivältä yhä tietoisemmin käytti voimiaan. Hän oli oppinut erottamaan lääkkeiden hajun toisistaan, ja kun hän huomasi tulikivisen eetterin tuoksun, imi hän sitä kun sattui tilaisuus usein salaa, sillä hän oli huomannut, että se vaikutti yhtä mieluisasti kuin ryyppykin. Ensi sanalta ymmärsi hän lääkärien käskyt, oli aina hyvä ja puhelias, osasi pitää seuraa sairaille ja niin miellytti hän yhä enemmän lääkäreitä ja ylioppilaita ja kaikkien näitten uusien vaikutelmien johdosta tuli häneen ylevä, juhlallinen mieliala. Hän tunsi olevansa jokin erikoinen ihminen. Hän tunsi kiihkeää halua tehdä jotain, joka vetäisi huomion hänen puoleensa, joka hämmästyttäisi kaikkia ja saattaisi heidät vakuutetuiksi hänen arvostaan, jonka omasta puolestaan tunsi kohoavan. Tämä oli erikoista kunnianhimoa, jota tunsi äkkiä moisen toimen saanut ihminen, hän kun halusi olla jotain itselleen ja muille, se oli kunnianhimoa, joka vähitellen muuttuu kiihkeäksi haluksi toimittaa jokin epäitsekäs sankarityö.
Tämän tunteen vaikutuksesta otti Orlow toimittaaksensa kaikenlaisia vaarallisia tehtäviä. Niinpä kantoi hän aivan yksin, apua odottamatta, vankan sairaan tämän vuoteelta kylpyammeeseen, hoiteli likaisimpia sairaita ja uhmasi ihan tarttumismahdollisuuksia ja katsoi kuolemaa silmiin tavalla, joka monasti oli miltei kyynillinen. Mutta ei tämä tyydyttänyt häntä. Hän himoitsi jotain suurempaa. Tämä toive tuli yhä kiihkeämmäksi, kiusasi häntä, jopa tuotti tuskaakin. Silloin purki hän sydämensä vaimolleen, kun ei hänellä ketään muutakaan ollut.
Muutamana iltana työstä päästyään ja teen juotuaan menivät he kentälle. Parakki oli sivulla kaupungista suurella vihreällä kentällä, jota toiselta puolen rajotti metsän musta reuna ja toiselta rivi kaupunkilaisrakennuksia. Pohjoseen päin ulottui lakeus kauas sulaen yhteen sinitaivaan kanssa, etelässä rajotti sitä mäen törmä, joka vietti alas joelle, alaspäin sitä pitkin kulki tie ja yhtä kaukana toisistaan reunusti tätä rivi vanhoja paksurunkoisia puita. Aurinko laski ja kirkkojen ristit kohosivat puistojen tumman lehvästön yli ja loistivat taivaalla heijastellen kultasia sädekimppuja ja kaupungin laitatalojen ruuduista loisti auringonlaskun punanen loimo. Jostain kuului soittoa. Taajapuisista kuopista virtaili pihkan hajua, metsäkin levitti mehukasta tuoksuaan ilmaan. Lämpösen tuulen keveät leuhaukset virtailivat lemmekkäästi kaupunkia kohti ja laajalla autiolla kentällä oli niin kaunista, rauhaisaa ja surullista.
Orlowit astelivat vaieten ruohoa pitkin ja vetivät keuhkoihinsa puhdasta ilmaa parakin tuoksujen sijaan.
"Mistä tuo soitto kuuluu? Kaupungistako vaiko leiristä?" kysyi Matrjona hiljaa mieheltään, joka ajatuksiinsa vaipuneena asteli hänen rinnallaan.
Tällaisena ei hän tahtonut tätä nähdä, tuntui niin oudolta ja kaukaiselta. Viime aikoina olivat he olleet niin vähän yhdessä ja vaimo pani tällaisille hetkille sitä suuremman arvon.
"Soittoko?" kertasi Grigori kuin unesta havahtuen, "vieköön piru koko soiton. Jospa kuulisit mikä soitto käy minun sielussani… sepä on jotain!"
"Mitä sitten?" kysyi vaimo katsahtaen häneen rauhattomasti.
"Enpä tiedä itsekään… Enkä siis osaa sitä kertoa… Ja jos osaisinkin, et ymmärtäisi. Sielussani on poltto… se tahtoo vapautta, enemmän tilaa… että oikein saisin koettaa voimiani… Ah! Minussa tuntuu olevan sellainen voima… ihan voittamaton. Tuntuu siltä kuin jos kolera muuttuisi ihmiseksi, oikein sankariksi, minun puolestani vaikkapa Ilja Murometsiksi, niin minä sen kukistaisin. Tuleppas taisteluun! Minä sen nitistäisin ja itsekin siihen kaatuisin… Minun haudalleni pantaisi risti, jossa seisoisi: 'Grigori Andrejew Orlow vapautti Venäjän kolerasta!' Muuta ei tarvita."