Hän puhui ja hänen kasvonsa hohtivat, silmät säteilivät.
"Sinä voimakas mieheni!" kuiskasi hänelle Matrjona ja painautui häntä vasten.
"Ymmärrätkö… minä kävisin sen kimppuun… jos siitä vain olisi hyötyä ja elämä tulisi helpommaksi. Sillä minä näen ihmisiä: tohtori Waschtschenko, ylioppilas Kokrjakow — ne tekevät työtä, niin että täytyy hämmästyä! Luulisi jo väsymyksestä kuolevan… luuletko sinä niitten tekevän sitä rahan edestä? Ei semmosta voi rahan edestä tehdä. Tohtori, jumalan kiitos, jaksaa vielä. Kun se vanhus viime kerran sairastui, valvoi Waschtschenko hänen kanssaan neljä kertaa 24 tuntia, eikä käynyt koko aikana kotonaankaan… Tällä ei ole mitään tekemistä rahan kanssa! Sääli siinä on pohjana. Sääli ihmisiä… ei sääli itseään… kysyppäs sitten miksi? Jokaisen puolesta… Mischka Usowin puolesta, joka kuuluu pakkotyöläisiin! Tietäväthän kaikki, että se on varas ja pahempikin. Se parannettiin ja kaikki olivat iloisia sekä nauroivat, kun se nousi vuoteeltaan… Ja minä tahdon näetkös saada tuntea tämän saman ilon. Tahtoisin saada sitä niin paljon, että kuolisin. Sillä kun näen heidän ilossaan nauravan, niin on kuin olisi naula lihassani. Minä ihan tuskasta näännyn, minä tahdon, mutta miten? Ah! Perkele!"
Orlow antoi kätensä retkahtaa toivottomasti ja vaipui taas ajatuksiinsa.
Matrjona vaikeni, mutta hänen sydämensä tykytti levottomasti, hän pelkäsi miehensä kiihkoa ja tämän sanoissa näki hän koko sen kiihkoisan intohimon, jota hän ei ymmärtänyt eikä koettanutkaan ymmärtää. Hänelle oli miehensä kallis ja rakas mutta ei tuommoinen sankari.
He kulkivat laakson reunalla ja istuutuivat rinnakkain maahan… Kaukaa näkyi nuoren kauniin koivun tuuhea latva, laakson pohja oli jo sinervässä hämärässä, sieltä kohosi kostea märkien lehtien ja neulasien tuoksu. Väliin puhalsi tuulen henkäys, koivun lehdet liikahtivat, pienet männytkin — koko laakso täyttyi hennolla, hätäisellä kuiskeella, tuntui kuin olisi joku nukkunut, jota puut rakastivat, ja jonka lepoa ne suojasivat, ja jonka takia, etteivät häntä herättäisi, ne kuiskaten puhelivat. Kaupungin tulet syttyivät ja näyttivät sen puistojen tummaa taustaa vasten punasten ruusujen kaltaisilta. Taivaalla alkoivat tähdet kimallella. Orlowit istuivat vaieten. Mies rummutti sormin polveaan, vaimo katseli häntä sivusta ja huokasi.
Äkkiä kietoi hän kätensä tämän kaulalle, painoi päänsä hänen rintaansa vasten ja sanoi kuiskaten:
"Rakas Grischenka, kultaseni, kuinka hyvä oletkaan taas minulle! Rakkaani! Mehän elämme niinkuin silloin häitten jälkeen! Et puhu pahaa sanaa, olet minun kanssani, puhut minulle asiasi… et rääkkää minua!"
"Joko sinun on ikäväsi sitä? Voinhan minä taas alkaa", sanoi Grigori rakkaasti tuntien sydämessään hellyyttä ja sääliä vaimoaan kohtaan.
Hän silitti hiljaa tämän päätä ja tämä tuntui hänestä niin hyvältä, isälliseltä. Matrjona olikin ison lapsen kaltainen. Hän istui miehensä polvilla ja oli painautunut tämän rintaa vasten hentona, pienenä, lämpimänä.