"Rakkaani", kuiski hän.
Mies veti henkeään syvään ja puhkesi sanoihin, jotka olivat hänelle itselleen ja hänen vaimolleen uusia.
"Sinä pikkuinen kissanpoika! Rakkaani katsohan… miten ovatkaan asiat, niin ei ole lähempää ystävää kuin oma puoliso. Jos minä teenkin sinulle monasti pahaa, niin tuskasta se johtuu, Motrja. Olemme eläneet semmoisessa luolassa, emme nähneet valoa, tuskin ihmisiäkään. Kun ryömin esille luolasta, tulin näkeväksi, olinhan kuin sokea elämässä. Ja nyt ymmärrän, että vaimo on lähin, ensimmäinen ystävä, niin, miten sitten asiat lienevätkin. Sillä ihmiset, ne ovat aina käärmeitä, totta puhuen, toinen tahtoo aina haavottaa toista, niinkuin tuo Proniw Wasinkow. Piru vieköön… Motrtja, vielä me pääsemme eteenpäin, älä huoli, me elämme vielä ihmisiksi, ihan järkevästi. No mikäs on, pikku raukkaseni?"
Vaimo itki suloisia onnen kyyneleitä ja vastasi suudellen.
"Ainokaiseni", vastasi mies ja suuteli uudelleen.
He suutelivat toistensa poskilta pois suolaset kyyneleet ja kauan puhui Orlow hänelle aivan uusin sanoin. Tuli pimeä. Taivas, jonka lukemattomat tähdet kirkkaina loistivat, katseli maata juhlallisen surumielisenä ja lakeus oli yhtä hiljainen kuin taivas.
* * * * *
Heidän tapanaan oli ollut juoda teetä yhdessä. Seuraavana aamuna tuli
Orlow huoneeseen vähän nolona ja nyrpeänä. Felisita oli sairas ja
Matrjona, joka yksin oli huoneessa, otti miehensä vastaan säteilevin
kasvoin. Mutta pian synkkenivät ne taas ja hän kysyi:
"Miksi olet tuon näköinen? Voitko pahoin?"
"En, ei mitään", vastasi tämä kuivasti, istuutui ja tempasi itselleen teelasinsa.