"No, mutta mikä sinun sitten on?" kysyi Matrjona.
"En voinut nukkua… ajattelin… tulimmepas me eilen tunteellisiksi, maistui ihan omenatortulta… ja minua hävettää nyt… Ei semmonen kelpaa. Teikäläiset koettavat tuommoisina hetkinä saada miestä kynsiinsä, niin niin… älä luulottele liikoja, et sinä onnistu, en minä tule taipumaan, pane mieleesi se!"
Hän sanoi kaiken tämän hyvin painokkaasti, mutta ei katsonut vaimoonsa. Matrjona ei koko aikana kääntänyt katsettaan hänen kasvoistaan ja kummasti käyristyivät hänen huulensa.
"Miksi sinä siitä olet pahoillasi, että eilen lähestyit minua?" kysyi hän. "Sekö sinua pahoittaa, että eilen olit hyvä minulle ja suutelit. Sekö? Minun on paha mieli sitä kuullessani… hyvin katkeraa… ihan sydäntä kouristaa tuollaista puhetta kuullessa, mitä tahdot sitten? Ikäväkö sinun on minun kanssani… etkö voi minua sietää, vai mikä sinua vaivaa?"
Hän katseli miestään tiukasti ja hänen äänessään oli katkeruutta, uhmaa.
"Ei nyt juuri niinkään", sanoi Grigori nolona, "sanompahan niin vaan… elettiin yhdessä siellä maakuopassa, itsehän tiedät millaista se elämä oli. Mieluummin siitä ei puhu. Ja nyt olemme päässeet ylös, mutta se panee pelkäämään. Kaikki on niin pian muuttunut… minä olen vieras itselleni ja aivan uusi sinäkin olet. Mitä tämä kaikki on ja mitä tästä tulee?"
"Mitä herran nimessä tahdot?" sanoi Matrjona vakavasti. "Älä vaan kadu, että eilisiltana olit niin hyvä!"
"Jätetäänhän tämä", sanoi Grigori yhä nolona ja huokasi. "Minä luulen sittenkin, että me emme onnistu. Ei ollut kaunista entinen elämämme, mutta en minä tästäkään oikein pidä. Ja vaikka en juokkaan enkä riitele sinun kanssasi enkä hauku…"
Matrjona nauroi hermostuneesti:
"Sinulla ei ole nyt aikaa semmoiseen."