"Mutta juomiseen olisi aikaa", nauroi Orlow. "Ei ole halua, sepä on ihme. Ja sitten tuntuu niin merkilliseltä, en tiedä oikein, olisiko omantunnonvaivoja vaiko tuskaa." Hän pudisti taas päätään ja kävi ajattelevaksi.
"Hyvä Jumala yksin tietää, mikä sinua riivaa", sanoi Matrjona ja huoahti syvään. "Kyllä tämä elämä on hyvää, vaikkakin on paljon työtä. Kaikki lääkärit pitävät sinusta, olet itse niin tunnollinen kaikessa, en vaan ymmärrä, miksi olet niin levoton!"
"Siinäpä se juuri on, levoton… Minä ajattelin näinikään: Peter Ivanowits sanoo, että kaikki ihmiset ovat samanlaisia. No, enkö minä sitte ole ihminen, toisten kaltainen? Mutta kuitenkin on tohtori Waschtschenko parempi kuin minä ja monet muut myös. Emme olekaan siis samallaisia. He paransivat Mischka Usowin ja ovat siitä iloissaan. En ymmärrä sitä. Mitäs siitä iloita, jos yksi ihminen onkin tullut terveeksi? Hänen elämänsähän on huonompi kuin koleera, jos totta puhutaan. He tietävät sen ja iloitsevat kuitenkin. Tahtoisin minäkin niin iloita, mutta en voi, sillä mitäpä siitä iloita?"
"Ne säälivät ihmisiä", väitti Matrjona. "Kun meidänkin puolella joku sairas alkaa parantua, hyvä Jumala, mitä kaikkea tehdäänkään. Ja kun joku köyhä pääsee pois, niin annetaan hänelle neuvoja, rahaa ja lääkkeitä. Ihan itkuksi vetää. Hyviä, tunteellisia ihmisiä ovat."
"Niinpä sinäkin sanot — itkeä… Minä oudostelen vaan, en muuta!…" Orlow kohautti olkapäitään, kynsäsi kovallistaan ja katseli vaimoaan epäillen.
Tämä oli äkkiä tullut puheliaaksi ja todisti miehelleen innokkaasti, että ihmiset todella ansaitsevat sääliä. Kumartuen miehensä puoleen ja katsellen häntä rakkaasti silmiin puhui hän kauan ihmisistä ja miten raskas elämä on.
Tämä katseli häntä ja ajatteli:
"Katsoppas nyt, mitä kaikkea se osaa. Mistä ottaakin kaikki nuo sanat!"
"Säälithän sinä itsekin, sanot, että tahtoisit tuhota koleran, jos vallassasi olisi, mitä varten sitte? Ketä se sitte vahingoittaa? Ihmisiä juuri eikä sinua. Sinun elämäsihän on oikeastaan sen kautta tullut paremmaksi."
Orlow naurahti ääneensä.