"Totta niin. Minä olen parempi, yhä edelleen vaan reippaasti! Ihmiset kuolevat ja sen kautta elän minä paremmin! niinkö? Ompa tämä elämää! Hyi…"
Hän nousi ja meni nauraen työhönsä. Kulkiessaan käytävää pitkin valitti hän itsekseen, ettei kukaan ollut kuullut Matrjonan puhetta. "Hyvästi se puhui, aika eukko, ymmärtää yhtä ja toista."
Ja hyvillä mielin meni hän omaan osastoonsa sairasten ähkinän ja voihkinan keskeen.
Joka päivä laajeni hänen tunteittensa piiri ja samalla kasvoi myöskin halu puhua. Ei hän tietenkään osannut kertoa siitä, mitä hänen sisässään liikkui, sillä suurin osa hänen tunteistaan ja ajatuksistaan oli aivan hämäriä. Tuskaisa tunne kalvoi häntä siksi, että hän ei voinut iloita ihmisistä.
Ja yhä riehui hänessä toivo toimittaa jotain sankarillista ja hämmästyttää kaikki. Hän tunsi, että asemansa parakissa on jonkinlainen väliaste. Lääkärit ja ylioppilaat ovat häntä ylempänä, palvelijat alempana. Niin, mikä hän onkaan? Ja hän tunsi olevansa yksin. Silloin tuntui hänestä kuin leikkisi kohtalo hänellä, että se on temmannut hänet paikastaan ja ajelee häntä ilmassa kuin höyhentä. Hän surkutteli itseään ja meni vaimonsa luo. Monasti ei hän tahtonut mennä, luuli näet että hän avomielisyydellään alenti itseään tämän silmissä, mutta hän meni kumminkin. Hän tuli tämän luo äreänä ja pahatuulisena, mutta lähti lemmen lohduttamana. Hänen vaimollaan oli omat omituiset sanansa. Niitä oli vain muutamia harvoja yksinkertaisia, mutta niissä oli niin paljon tunnetta, ja hämmästyen huomasi hän, että Matrjona valtasi yhä enemmän ja enemmän sijaa hänen elämässään, että hänen yhä useammin täytyi ajatella tätä ja puhua hänelle täydestä sydämestä.
Matrjona omasta puolestaan käsitti myös tämän hyvin ja koetti yhä vahvistaa kasvavaa vaikutustaan miehensä elämään. Työteliäs ja eloisa elämä oli kohottanut hänen itsetuntoaan ihan hänen huomaamattaan. Ei hän sitä ajatellut, ei mietiskellyt, mutta kun hän muisti entistä elämää maakerroksessa, jolloin hän huolehti vain miehestä ja taloudesta, niin vertaili hän ehdottomasti menneisyyttä nykyisyyteen ja entisyyden synkät kuvat palasivat yhä uudelleen hänen mieleensä. Ne, joiden käskettävänä hän parakissa oli, olivat ruvenneet hänestä pitämään hänen työteliäisyytensä takia, kaikki olivat hänelle hyvät, häntä pidettiin ihmisenä ja tämä oli hänelle uutta, elähyttävää.
Muutamana yönä kun oltiin toimessa, kysäsi se paksu naislääkäri hänen elämäänsä ja Matrjona kertoi hänelle alttiisti ja avoimesti kaikki, mutta äkkiä vaikeni hän ja naurahti.
"Mitä naurat?" kysyi lääkäri.
"Muuten vaan… elin niin huonosti ja uskokaa minua hyvä tohtori, en minä sitä edes ymmärtänyt enkä minä tähän hetkeen saakka ole oikein ymmärtänyt, kuinka huonoa se kaikki oli."
Tämän menneisyyden tarkastelun jälkeen iti Matrjona Orlowin sielussa aivan erikoinen tunne miestään kohtaan. Hän rakasti tätä yhä vieläkin niinkuin ennen vaimon sokealla rakkaudella, mutta hänestä tuntui, kuin olisi Gregori hänen velallisensa. Usein puhutteli hän tätä suojelevalla äänenpainolla, kun tämä levottomuudellaan sai hänet huolestumaan, mutta usein epäili hän, oliko mahdollista tuon miehen kanssa elää rauhassa ja levossa, vaikkakin hän ylipäänsä uskoi, että Grigori oli tullut rauhallisemmaksi ja päässyt tuskastaan.