Kohtalo oli heidät yhteen saattanut ja olisivat he molemmat — nuoria, työkykyisiä ja voimakkaita ihmisiä kun olivat — olettaneet väritöntä elämää puolinaisessa köyhyydessä, elämää, jossa pääasiana olisi ollut rahapennin kokoomispyrkimys. Tästä kauheasta oli heidät lopuksi pelastanut se, mitä Grischka nimitti sielunsa levottomuudeksi, ja mikä hänen luonteensa mukaan ei sallinut hänen tyytyä jokapäiväiseen elämään.
* * * * *
Muutamana syyskuun aamuna ajoivat rattaat taasen parakin pihalle ja Proniw nosti niistä pienen, yltäänsä väritahraisen nuorukaisen, joka oli laiha ja keltainen, ja jonka hengitys kävi raskaasti.
"Taaskin Petunnikowin talosta, sen kostean kadun varrelta", vastasi ajuri kysymykseen.
"Tschischik", huudahti Orlow tuskallisesti. "Hyvä Jumala, Senka
Tschischik, tunnetko minua?"
"Ky-yllä", sanoi Tschischik ponnistuksella maatessaan paareilla ja käänsi hitaasti silmiään nähdäkseen Orlowin, joka seisoi kumartuneena häntä kohti.
"Sinäkin… iloinen veitikka. Mistä sen sait?" kysyi Orlow. Häneen vaikutti tuon taudin runteleman pojan näkeminen hyvin kiihdyttävästi. Miksipä juuri tämä poika? Hän puri hampaansa yhteen ja pudisti surullisesti päätään.
Tschischik huohotti vaan. "Kylmä on", sanoi hän, kun hänet pantiin vuoteelle ja riisuttiin pois väritahraiset ryysyt.
"Me pistämme sinut heti lämpimään veteen", puheli Orlow, "ja parannamme sinut."
Tschischik pudisti päätään ja kuiskasi: "Ei, ette te minua paranna! Grigori setä, kumarruhan tänne, korva lähemmäksi, minä sieppasin sen harmonikan! Se on halkovajassa. Toissa päivänä vasta ensi kerran soitin. Ompa se soittopeli, minä piilotin sen ja silloin alkoikin vatsaa koskea. Se synti sen teki. Siellä portaitten alla seinänvierellä se riippuu. Peitin sen puulla. Kuules, Grigori setä, anna se sen soittajan sisarelle, se kyseli sitä." Hän alkoi vaikerrella ja kyyristyi kouristuksen käsissä.