Kaikki mitä voitiin, tehtiin hänen hyväkseen, mutta hänen kuihtunut laiha ruumiinsa ei kestänyt, ja illalla kantoi Orlow hänet ruumishuoneeseen.
Orlow koetti asetella Tschischikin jäseniä luonnolliseen asentoon, mutta se ei onnistunut hänelle, masentuneena ja äreänä kulki hän pois ajatellen mielessään tuota iloista poikaa, jonka kauhea tauti oli niin runnellut.
Hänet valtasi kauhea tietoisuus voimattomuudestaan kuolemaa vastaan ja sen johdosta, ettei hän sitä ymmärtänyt. Kuinka paljon olikaan hän nähnyt vaivaa ja kuinka olivatkaan lääkärit koettaneet ja kuitenkin kuoli tuo poikanen! Tuntui tuskalliselta. Hänetkin, Orlowin, se jonain kauniina päivänä nutistaa ja loppu tuli! Tuntui kauhistavan ja elämä oli niin yksinäinen. Jospa voisinkin puhua jonkin viisaan ihmisen kanssa! Hän oli jo usein yrittänyt pitempää puhelua ylioppilasten kanssa, mutta ei kellään ollut aikaa filosofeerauksiin ja Grigorin yritykset eivät onnistuneet. Täytyi mennä vaimonsa luo ja puhella hänen kanssaan. Synkkänä ja surullisena menikin hän tämän luo.
Tämä oli juuri tullut toimestaan ja peseytyi kamarissaan, mutta teekeittiö oli jo pöydällä ja täytti ilman höyryllä ja surinallaan.
Vaieten istahti Grigori tuolille ja katseli vaimonsa paljaita, pyöreitä hartioita. Keittiö porisi, vesi roiskahteli, Matrjona niisti nenäänsä, palvelijat juoksentelivat nopeasti käytävässä ja Grigori koetti käynnin mukaan avata kuka kulki.
Äkkiä pälkähti hänen päähänsä kuvitelma, että Matrjonan hartiat ovatkin yhtä kylmät ja niljakkaat ja hiessä kuin Tschischikin äsken, kun tämä kiemurteli kouristuksissa. Hän lyykähti kokoon ja sanoi jylhästi: "Senka on kuollut."
"Kuollut tulkoon autuaaksi", sanoi Matrjona kuin rukouksessa ja sylkäsi sitten voimakkaasti suuhunsa joutuneen saippuan ulos.
"Minun on niin ikävä sitä", huokasi Grigori.
"Oli se aika veitikka."
"Hän on kuollut ja se sovittaa kaikki. Ei ole aikaa mietiskellä millainen hän oli. Vahinko että kuoli. Taitava poika…"