"Se harmonikka! Hm. Viisas veitikka, usein katselin minä sitä ja ajattelin: pitäisi ottaa oppilaaksi. Orpo oli. Olisi siihen hyvin totuttu ja olisi ollut kuin oma poika, eihän ole meillä lapsia. Sinä olet terve, mutta et saa. Kerran synnytit etkä enää. Ohhoh. Olisipa meillä pari sellaista palleroista, niin ei olisi niin ikävää… Elää, tehdä työtä, miksi hyväksi? Ruokansa takiako? Niin, mutta mihin me oikeastaan kuulumme ja mitä me ruualla teemme? Voidaksemme tehdä työtä. Tämähän on hullutusta, päätöntä. Niin, olisipa lapsia niin olisi toista!"
Hän sanoi tämän surullisella ja tyytymättömällä äänellä, pää syvälle painuksissa. Matrjona seisoi hänen edessään, kuunteli ja kävi yhä kalpeammaksi.
"Olen terve, sinä olet terve eikä ole lapsia! Mistäs se tulee, miksei ole? Sitä ajattelee ja ajattelee ja rupeaa lopuksi juomaan!"
"Sinä valehtelet", sanoi Matrjona varmasti ja kovalla äänellä, "valehtelet, uskallappas täällä puhua tuommoista! Ymmärrätkö! Koitappa! Sinä juot vaan siksi, että sinua haluttaa, kun et voi pitää itseäsi aisoissa. Minun lapsettomuudellani ei ole siinä mitään tekemistä. Sinä valehtelet, Grischka!"
Grigori hämmästyi, hän nojautui taapäin tuolillaan, katseli vaimoaan eikä tuntenut tätä. Koskaan ennen ei hän ollut tätä nähnyt niin raivoissaan, ei ollut tämä koskaan niin armottoman ilkeästi katsonut eikä koskaan niin painokkaasti puhunut.
"No, no", ärähti hän ärsyttäen ja tarttui vankasti käsin istuimeensa.
"No sano vielä jotain!"
"Kyllä sanonkin, en olisi sanonut, mutta sinulta en tahdo kuulla tuota moitetta. Minä en synnytä sinulle enkä tule synnyttämään, en enää voi, minä en synnytä!" Hänen huutonsa kuului kuin olisi itku ollut kurkussa.
"Älä kilju", sanoi mies.
"Miksen minä synnytä? No ajatteles, Grischka, kuinka usein olet minua lyönyt, kuinka usein olet kupeitani kolhinut. Muistelehan kuinka olet minua rääkännyt ja kiusannut! Tiedätkö kuinka paljon verta minusta lähti sinun kidutustesi jälkeen. Paita oli kaulaa myöten verissä. Siksi en minä synnytä, rakas mieheni. Kuinka voit minua siitä moittia? Etkö häpeä katsoa minua silmiin!… Sinähän olet murhaaja, ymmärrätkö: murhaaja. Itsehän olet lapsesi tappanut! Kaikkea olen sinulta sietänyt, kaikki olen sinulle antanut anteeksi. Tuollaisia sanoja en anna elämässäni anteeksi. Kun kuolen, niin ajattelen niitä. Etkö ymmärrä, että itse olet syynä siihen, että minä olen pilalla. Enkö minä ole niinkuin muutkin naiset, enkö minä tahtoisi lapsia? Minä en tahdo, arvelet sinä. Oh monta yötä olen valvonut ja Jumalalta rukoillut, että hän varjelisi kohtuni lasta sinulta — murhaajalta… Kun minä näen vieraan lapsen, niin kuohahtaa sappeni kateudesta ja säälistä itseäni kohtaan. Taivaan kuningatar, kuinka olisinkaan minä häntä hoitanut! Mikä minä olen? Herra Jumala, minä olen hedelmätön!"
Hengästyksissään oli hän läkähtyä. Sanat pursuivat suusta ilman yhteyttä, sekanaisina. Hänen kasvonsa olivat täynnä täpliä, hän vapisi ja yski kuin tukehtumaisillaan. Grigori pidättyi kiinni tuolissa. Kalpeana ja masentuneena istui hän ja katseli ammottavin silmin tätä vierasta naista.