Hän oli peloissaan tämän puolesta, hän pelkäsi, että tämä oli tarttuva häneen käsiksi ja kuristava hänet. Sitä uhkasivat nuo kauheat raivoisat silmät. Tällä hetkellä oli tuo nainen kahta vertaa voimakkaampi kuin hän. Sen tunsi hän ja pelkäsi. Hän ei voinut nousta ja iskeä tuota, kuten ennen oli tehnyt. Hän ymmärsi, että tämä oli muuttunut, että mahtava voima oli tähän asettunut. "Sinä olet loukannut sisimpääni, Grischka. Tämä synti minua vastaan on ääretön. Minä olen kärsinyt, vaiennut… Minä rakastin sinua… Mutta tuota moitetta en voi kestää. Ei ole minulla voimia enää, sinä, Jumalan minulle antama. Ole niitten sanojesi tähden kolme kertaa kir— — —"
"Vaikene!" ulvoi Grischka ja kiristeli hampaitaan.
"Mitä häiriötä te teette. Oletteko unohtaneet, missä olette, kirotut paholaiset?"
Grigorin silmissä hämärti. Hän ei nähnyt, kuka ovella seisoi ja puhutteli häntä bassoäänellä. Hän haukkui ja reuhasi, töytäsi ihmisiä kylkeen ja juoksi pois, ulos. Matrjona seisoi vielä hetkisen hiljaa; sitten asteli hän horjuen ja kuni sokea käsin hapuillen vuoteelleen ja lyykähti huohottaen sille.
Ilma pimeni ja akkunasta katsoi taivaalta harmaitten risaisten pilvien lomitse kultainen kuu luoden varjoja lattialle. Pian pieksi taaja, vihmova sade akkunalautoja ja seinää. Se oli aikaisen syksyn loppumattomain ikäväin päivien enne. Kellon heiluri naksutti sekuntejaan, sadepisarat putoilivat yhä edelleen akkunalautaa vasten, tunti kului toisensa jälkeen, sade ei lakannut. Ja vuoteellaan makasi nainen katsellen tulehtunein silmin kattoa kohti. Hänen kasvonsa olivat synkät, ankarat, poskipäät pistivät esiin ja silmistä loisti kauhu ja tuska. Ja yhä pieksi sade seiniä ja akkunaa. Kuin painoa pannen kuiskasi se jotain väsyttävän yksitoikkoista. Se tuntui tahtovan vakuuttaa jollekin jotain. Mutta ei ollut sillä riittävästi voimaa sanoa sitä nopeasti ja varmasti ja näytti se toivovan saavuttavansa tarkotuksensa tuskaisan päättömän värittömän saarnan kautta, jossa ei ollut uskon vilpitöntä pontta.
Sadetta kesti kauvan ja ennusti se synkkää päivää. Eikä Matrjona voinut nukkua, yksitoikkoisen sateen rapinan keskestä kaikui hänen korviinsa tuskaisa kauhistava kysymys:
Mitä nyt? Mitä tulee nyt? Yhä ja uudelleen kuului tämä kysymys akkunaruutujen takaa ja iskeytyi raatelevalla tuskalla koko hänen olemukseensa.
"Mitä tulee nyt?"
Ei uskaltanut hän siihen kysymykseen vastausta antaa, vaikkakin vastaus sukeltautui hänen eteensä yhä uudelleen juopuneen ja eläimellisesti raivoisan miehen muodossa. Mutta tuskaisa oli hänen erota ajatuksesta, että elämä muuttuisi hiljaiseksi ja rakkaaksi. Hän oli jo niin tähän ajatukseen tottunut ja pelkäsi hän uhkaavaa aavistustaan. Ja kuitenkin oli hän varma siitä, että niin kävisi, että jos Grigori taas alkaisi juoda, hän ei enää voisi elää tämän kanssa. Toisena oli hän jo tämän nähnyt, oli itsekin uudistunut ja vanha elämä kauhisti, tuskastutti häntä. Tämä oli aivan uusi ja tuntematon tunne. Mutta hän oli vaimo ja vihdoin alkoi hän moitiskella itseään tämän riidan takia.
"Mutta miten tämä kaikki tapahtui, hyvä Jumala, miten minä sen teinkään?"