Ristiriitaiset tuskaiset ajatukset häntä kalvoivat. Päivä alkoi koittaa. Keveä usva leijaili yli lakeuden. Eikä taivasta näkynyt tämän kostean harmaan usvan läpi.
"Orlowa tulkaa toimeen!"
Noudattaen koneellisesti kutsua, joka ovelta kuului, nousi hän ja meni parakkiin voimattomana ja sairaana. Siellä hämmästyivät kaikki hänen hidasta liikuntoaan ja nähdessään hänen synkät kasvonsa sammunein silmin.
"Orlowa, te ette ole terve?" kysyi lääkäri.
"Ei mitään."
"Sanokaa pois vaan, voihan joku tulla tilallenne."
Matrjonaa tuskastutti. Hän ei tahtonut näyttää suruaan tälle hyvälle mutta kuitenkin vieraalle ihmiselle. Ja kiusatun sielunsa syvyydestä ammennettuaan voimaa, sanoi hän lääkärille nauraen:
"Ei mitään, minä riitelin hiukkasen mieheni kanssa, kyllä se ohi menee, ei ollut ensi kerran."
"Vaimo parka", sanoi huoaten lääkäri, joka tunsi hänen elämänsä.
Matrjonaa halutti langeta maahan, painaa päänsä tämän polville ja purskahtaa itkuun, mutta hän kokosi voimansa, puri huulensa yhteen, koetti käsin kurkkuaan kuin tahtoisi painaa tukahtumisen takaisin.