"Mitä nyt tulee?" Ja hänen sydämmensä sykki ankarasti näiden sanojen tahdissa.
Kauvan istui hän yksin syvässä puol'unessa, ja kun vain askeleita kuului käytävässä, hypähti hän ylös, nousi tuoliltaan ja katseli ovea kohti.
Mutta kun ovi vihdoin aukeni ja Grigori astui sisään, ei hän mennyt kokoon eikä noussut ylös, sillä hänestä tuntui kuin olisivat syyspilvet täydellä painollaan äkkiä laskeutuneet hänen päälleen.
Grigori pysähtyi kynnykselle, heitti sitten märän lakkinsa lattialle ja kulki kolisevin askelin vaimonsa luo. Vesi valui hänestä, hänen kasvonsa olivat punaset, silmät ja huulet olivat venyneet leveään tyhmään hymyyn. Hänen astuessaan, kuuli Matrjona kuinka vesi losahteli hänen saappaissaan, hän näytti surkealta eikä ollut Matrjona häntä sellaiseksi kuvitellut.
"Tahdotko, että lankean eteesi polvilleni?"
Vaimo vaikeni.
"Etkä tahdo? Oma asiasi, minä aina ajattelin: olenko sinua kohtaan syyllinen vai enkö? Niin, olen syyllinen. Siksi sanonkin: jos tahdot, niin lankean polvilleni!"
Vaimo oli yhä vaiti, mutta hän tunsi viinan hajun ja katkera tunne kalvoi hänen sieluaan.
"Näethän! Käytä nyt aikaa niin kauvan kuin olen rauhallinen", sanoi
Grigori ja kysyi äänekkäämmin: "No, annatko anteeksi?"
"Sinä olet humalassa", sanoi Matrjona huoaten. "Mene nukkumaan!"