"Jokos taas olette tapelleet?"
"Mitä se sinulle kuuluu!" sanoo Matrjona kipsakasti.
"Minä vaan tarkotin…" selittää mies, ja sitten vaikenevat molemmat.
Matrjona hengittää syvään ja rintansa korisee.
"Miksi te aina tappelette. Ettekö voi tulla toimeen?" alkaa taas vähävenäläinen.
"Se on meidän asiamme…" sanoo Matrjona Orlow.
"Niinpä kyllä, omahan asianne on", sanoo Lewtschenko ja nyykäyttää sanansa vahvikkeeksi päätään.
"Miksi tulet luokseni?" kysyy Orlowa tuikeasti.
"Perhana… kylläpä olet! Eikö sinulle saa sanaakaan sanoa. Kun minä teitä katselen — niin oletpa sinä Grischkoinesi aika pariskunta! Joka päivä pitäisi teitä piiskata, aamuin ja illoin, niin, niin… Kylläpä sitte muuttuisitte."
Vihoissaan menee mies pois ja Matrjona on siitä iloinen, sillä jo kauan on huhu käynyt, ettei se vähävenäläinen taida ihan turhaan häntä kierrellä ja hän on vihoissaan tälle ja kaikille ihmisille, jotka huolehtivat asioista, mitkä eivät heitä liikuta. Vähävenäläinen astelee sotilaan askelin pihanurkkaa kohti, hänen käyntinsä on ijästään huolimatta voimakas ja reipas.