Pepel (hiljaa vihellellen). Vai sinnekö sinä tähtäät! Ohoo! Mainiosti keksitty… aviomies lautoihin ja rakastaja rautoihin, — entäs sinä itse?…
Vasilisa. Vasja! Miksikä rautoihin? Eihän sinun itsesi tarvitse… onhan sinulla tovereita! Ja vaikkapa itsekin, kuka sen tietäisi? Ajattelehan… Nataliaa… rahoja… voit mennä mihin haluat… minut ikipäiviksi vapautat… että sisareni ei tule läheisyydessäni olemaan, se on hänellekin parempi. Minä en voi vihastumatta nähdä häntä, sinun tähtesi vihastun… en voi itseäni pidättää… vaan rääkkään ja lyön häntä… lyön niin että toisinaan itsekin säälistä itken… mutta sittenkin lyön, yhä lyön. Ja tulen lyömään!
Pepel. Peto! Vielä kerskailee petomaisuudestaan.
Vasilisa. En kerskaile, totta puhun. Ajattelehan, Vasja… Kaksi kertaa sinäkin sait istua mieheni tähden vankeudessa… hänen itaruutensa tähden… Neljä vuotta hän on imenyt minusta verta kuin lude! Ja mikä aviomies hän on minulle? Nataschaa hän alinomaa ahdistelee ja kellää kerjäläiseksi! Ja kaikille ihmisille hän on kuin myrkky…
Pepel. Viisaasti sinä punot köytesi…
Vasilisa. Puheestani käypi kaikki selville mitä tahdon… Ainoastaan tyhmä ei sitä käsitä…
Kostiljev (hiipien salaa, varovasti eteenpäin).
Pepel (Vasilisalle). No, mene jo!
Vasilisa. Ajattelehan… (Huomaa miehensä). Mitä sinä? Minuako haet?
Pepel (hypähtää ylös ja katsoo villisti Kostiljeviin).