Luka. Siinäkin, että minä kiipesin uunille.
Pepel. Mitä varten sinä siellä myllätä aloit?
Luka. Sitä varten, luultavasti, kun tuli kuuma… ja sitten… sinun orvon onneksesi… Ja myöskin juolahti mieleeni että, kunhan vaan nuorukainen ei hairahtuisi… ja kiivaudessaan kuristaisi vähän liiaksi ukkoa…
Pepel. Jaa… se olisi voinut tapahtua… en voi häntä kärsiä…
Luka. Ei se ole ihmettä — eikä vaikeata… Useinhan sillä tavalla erehdytään…
Pepel (naurahtaen). Mitä? Oletko kenties itsekin erehtynyt?
Luka. Nuorukainen! Kuuleppas, mitä minä sinulle sanon: tuo akka — se on pois saatava! Sinä häneen älä koske!… lähellesikään älä laske… Kyllä hän miehensä osaa tästä maailmasta pois lähettää ja paljo paremmin kuin sinä milloinkaan! Älä sinä sitä pirua kuuntele koskaan… Katso minua, minkälainen minä olen? Pääni on paljas… Mutta minkätähden? Naikkosten — juuri noitten kaikenlaisten naikkosten tähden… Minä tunsin heitä, tarkoitan naisia, elämässäni, kenties enemmän kuin päässäni oli hiuksia… vaan tämmöistä kuin tämä Vasilisa… en vielä ikinäni ole tavannut — hän on pahin kaikista!
Pepel. En tiedä — pitäisikö minun tästä kaikesta sinua kiittää, vai… Siis sinä… myöskin olet…
Luka. Älä sinä puhu mitään! Minä tunnen asian paraiten! Kuule siis minua: kenestä sinä täällä parhaiten pidät, ota häntä käsikynkästä kiinni, ja pois paikalla täältä eteenpäin "marsch!" Mene!… Pois paikalla…
Pepel (synkkänä). Ei niistä ihmisistä saa selvää! Mitkä ovat hyviä, mitkä pahoja… Ei niitä ymmärrä…