Natascha (nauraa). Mokomakin!… variksen pelätti… Saanut taas päänsä täyteen…
Näyttelijä (kääntyen häneen). Kas vaan, sinäkö se olet? Vaan missä on ukko… tuo rakas ukkosemme? Täällä, nähtävästi, ei ole ketään… Hyvästi, Natascha! Niin… hyvästi!
Natascha (tulee sisään). Ei vielä tervehtinytkään, ja jo sanoo hyvästi…
Näyttelijä (sulkee häneltä tien). Minä muutan täältä… lähden pois… Kun kevät tulee, niin silloin minä olen poissa…
Natascha. Pois tieltä… mihin sinä menisit?
Näyttelijä. Etsimään kaupunkia… jossa parannetaan… Mene sinä myös… Oi Ophelia!… Mene luostariin!… Ymmärrätkö sinä, että löytyy organismi parantola… juopoille… Mainio parantola… Marmorista rakennettu… marmorilattiat! Valo… puhtaus, ruoka… kaikki ilmaiseksi! Ja marmorista lattiat! Kyllä minä sen löydän, minut parannetaan ja… minä voin alkaa uudestaan… Minä olen uudella syntymysmatkalla "uudestisyntymään"… niinkuin kuningas Lear sanoo. Natascha… näyttämöllä tästä lähtien tulee minun nimeni olemaan Svertschkov-Savolschskij… sitä nimeä ei tunne kukaan! Ei kukaan! Nyt minulla ei ole nimeä… Käsitätkö miltä se tuntuu, kun ihminen kadottaa nimensä?… Jokaisella — koirallakin on nimensä…
Natascha (kiertää varovasti Näyttelijän ohitse, seisahtuu Annan vuoteen ääreen ja katsoo).
Näyttelijä. Ihmisellä täytyy olla nimi…
Natascha. Herranen aika!… Katsokaa… hän on kuollut…
Näyttelijä (pyörittää päätään). Mahdotonta…