Bubnov (ihmetellen). Mitä? Kuinka? Karaul?
Parooni (nauraa hohottaa). Nastjka! No mutta… viime kerralla sinä kerroit, että se oli — Gaston!
Nastja (hypähtäen ylös). Vaiti… onnettomat! Ah… te kulkurikoirat! Voitteko… voitteko käsittää mitä on… rakkaus? Todellinen rakkaus? Se oli minulla todellista rakkautta! (Paroonille). Sinäkin! Mokoma, mitätön ihminen!.. Olet vielä sivistynyt… sanoit sängyssä kahvia juoneesi…
Luka. No, mutta malttakaatte vähän! Älkää häiritkö! Tehkää toiselle mieliksi… Eihän asia riipu yhdestä sanasta, vaan siitä, missä mielessä sana sanotaan — se on pääasia! Älä ole milläsikään tyttönen, kerro sinä vaan!
Bubnov. Antaa variksen värjätä sulkiansa… Anna huhkia!
Parooni. No, entäs sitten!
Natascha. Älä usko, mitä he sanovat… mitä heistä? He vaan kateudesta häiritsevät… kun eivät voi itsestään mitään kertoa…
Nastja (istuu uudestaan). En tahdo enempi kertoa!… Kun ne eivät kuitenkaan usko… nauravat vaan… (Keskeyttää äkkiä puheensa, on ääneti pikkusen aikaa, sulkee uudestaan silmänsä, alkaa jatkaa kertomustaan tulisesti ja kovalla äänellä, lyöpi puhuessaan kädellään tahtia — näyttää aivan kuin kuulisi kaukaista soitantoa). Ja sitten minä vastasin hänelle: — sinä olet minun elämäni ilo! minun öitteni kirkas kuu! En minäkään voi elää ilman sinua maailmassa… sentähden että rakastan ja tulen rakastamaan sinua aina hulluuteen asti, niin kauan kuin sydän rinnassani sykkii! Älä sinä vaan lopeta nuorta elämääsi… sinun rakkaitten vanhempiesi tähden, joka olet heidän ilonsa ja kaikki kaikessa… hylkää minut! Parempi että minä kadotan itseni ja elämäni sinun tähtesi… minä — yksin… minähän oon vaan sensemmoinen… se on parasta! Että minä katoan… se on parasta ja saman tekevä minulle! Enhän kelpaa mihinkään… eikä minulla ole mitään… ei mitään…
(Peittää silmänsä ja itkee äänettömästi).
Natascha (kääntäen häntä syrjään, sanoo hiljakseen). Älä itke… ei tarvitse!