Luka (hymyillen silittää Nastjan päätä).
Bubnov (nauraa hohottaa). Eikö se ole niinkuin mikäkin — penteleen posliinivauva?
Parooni (myös nauraa). Sinä ukko luulet, että tuo kaikki on totta? Se on urkittua siitä kirjasta, jonka nimi on "Rakkauden uhri"… Kaikki tuo on pelkkää lorua! Anna hänen olla!…
Natascha. Mitä se sinuun koskee? Sinäkin! Olisit jo ääneti… johan Jumala on sinua rangaissut.
Nastja (vimmoissaan). Kadonnut sielu! Tyhjä ihminen! Missä on sinun — sielusi?
Luka (ottaa Nastjaa kädestä). Mennään pois, rakkaani! Älä kiivastu tyhjästä! Minä — tiedän… Minä — uskon! Sinä olet oikeassa, he eivät käsitä… Kun sinä itse vaan uskot, että se oli todellista rakkautta… niin kyllä se sitä oli! Ihan varmaan oli! Älä suutu hänelle — tuolle asuinkumppanillesi… Hän… ehkäpä vain kateudesta nauraa… hänellä kenties ei milloinkaan ollut tuota oikeata… taikka ei ole ollut mitään! Mennään pois!
Nastja (puristaa kovasti käsiä rintaansa). Vaari kulta! Todentotta… kaikki on ollut olemassa! Kaikki se on tapahtunut!… Hän oli tutentti. Ranskalainen… ja hänen nimensä oli Gaston… ja hänellä oli pieni, musta parta… ja hänellä oli kiiltonahkaiset kengät… se oli niin — vaikka salama iskisi minuun tässä paikassa! Ja hän rakasti minua niin… niin… niin että!
Luka. Minä — ymmärrän! Älä ole milläsikään! Minä uskon kaiken tuon! Vai oli hänellä kiiltonahkaiset kengät? Ai-jai-jai! No, — ja sinä myöskin rakastit häntä?
(Menevät nurkan taakse).
Parooni. Kyllä on tuo tyttö typerä… hyväsydämminen mutta tavattoman typerä.