Bubnov. Mistähän sekin tulee… että ihminen niin kernaasti valehtelee. Hänellä on jumaliste aina valheet valmiina… aivan kuin seisoisi aina tutkijatuomarin edessä… Toden totta!
Natascha. Nähtävästi valhe miellyttää enempi kuin totuus… Minä myös…
Parooni. Mitä — minä myös? Annas kuulua!
Natascha. Mielessäni kuvittelen kuvittelemistani ja — odotan…
Parooni. Mitä?
Natascha (hämillään, hymyilee). Niin vaan… Ajattelen, että, huomenna… tulee jostakin… joku… erityinen… Taikka tapahtuu jotain… jotain ennen kuulumatonta… Sitä olen odottanut kauan… ja aina yhä odotan… Vaikka todellisuudessa… ei ole mitään odotettavaa?
(Paussi).
Parooni (naurahtaen). Ei ole mitään odottamista… Minä — en odota mitään! Kaikki on jo… ollut! Mennyt — loppunut!.. No, entäs sitten?
Natascha. Toisinaan taasen… kuvittelen itsekseni, että nyt huomispäivänä minä… kuolen jollain äkillisellä kuolemalla… Ja siitä tulee aina semmoinen pelko… Kesällä on hauska ajatella kuolemaa… kesällä kun on ukkosen ilmoja… ja salamahan voipi milloin tahansa tappaa…
Parooni. Ei sinunkaan elämäsi mahda kovin hauska olla… se sinun sisaresi… sillä on pirullinen luonto!