Ja minäkin aloin sääliä häntä, sillä minä näin hänen yksinäisyytensä, osasin antaa arvon hänen ajatustensa runsaudelle, ja säälin sitä, että ne joutuvat hukkaan munkkikopissa.
Mutta vaikka minä säälinkin häntä, aloin minä kuitenkin ahdistella häntä yhä kiivaammin, ja kerran sanoi hän vastenmielisesti:
— Minä olen sellainen kuin sinäkin. Matvei, minä en näe Jumalaa.
— Vaikka minä en näe Häntä, tunnen minä Hänen olemassa olonsa, enkä sitä siis kysy, vaan millä tavalla ovat lait ymmärrettävissä ja mitenkä on elämä järjestettävä Jumalan tahdon mukaan?
— Katso kirkkolakeja, — sanoo hän! Ja jos tunnet Jumalan olemassa olon, niin — toivotan sinulle onnea.
Hän kaatoi lasin viiniä minullekin, kilisti kanssani ja joi. Minä näen, että vaikka hänen kasvonsa olivat vakavat kuin kuolleen, hymyilivät tuon kauniin herran silmät kuitenkin minulle.
Se, että hän oli herra, se alkoi vähitellen eroittaa minua hänestä, sillä hän oli jo muutaman kerran osoittanut sellaista herramaisuutta, että hän sillä verisesti loukkasi minua.
Juopuneena puheli hän mielellään naisista.
— Luonto panee meidät pahaan ja raskaasen vankeuteen naisen, makeimman syöttinsä kautta, eikä ole muita lihallisia huvituksia, jotka siihen määrään nielevät ihmisen parhaat sielun voimat, — ehkä kuolemattomuudenkin!
Kun veli Miha oli puhunut paljoa paksummin näistä asioista, niin olin minä jo tottunut inhoamaan noita tuollaisia mielipiteitä. Mutta sen lisäksi puhui Mihaila naisesta ilkeydellä ja haukkui häntä raivokkaasti, vaan isä Antoni kuvaili häntä tunteettomasti ja ikävästi.