— Minä olen, — huusi hän silloin, — aatelismies, suurten miesten jälkeläinen. Minun isäni ja esi-isäni ovat olleet mukana Venäjää luomassa, he ovat historiallisia henkilöitä, mutta tuo halunkki väittää minua vastaan, tuo elävä halunkki… Kaunis — katoaa, ja jälelle jää ainoastaan madot, ja niitten keskessä on kuuluisan suvun jäsen.
Tuollaiset puheet eivät vähääkään huvittaneet minua, sillä — ehkä minäkin olen kuuluisan perheen jäsen, mutta ei esi-isissä ole mitään voimaa vaan — totuudessa. Eikä eilinen päivä milloinkaan palaa takaisin, jotavastoin huomispäivä — varmaan — tulee!
Mutta hän istuu nojatuolissaan kasvot verettöminä ja puhuu:
— Taaskin, Matvei, nylkivät nuo munkit minua. Mitä munkki on? Ihminen, joka tahtoo salata muilta ihmisiltä riettautensa ja pelkää riettauden voimaa. Tai ihminen, joka on oppinut tuntemaan heikkoutensa ja pakenee siitä syystä maailmaa, jotta maailma ei polttaisi heitä. Nämät ovatkin munkkien parhaita ja huvittavimpia, vaan kaikki muut — ovat turvattomia ihmisiä, maan tomua, sen kuolevaisia lapsia.
— No entäs te sitten; mikä te olette? — kysyn minä.
Minä olin tehnyt tuollaisen suoran kysymyksen kymmenen kertaa tai useamminkin, mutta hän vastasi vaan minulle aina samaan tapaan:
— Sinäkö — olet satunnainen ihminen täällä ja kaikkialla ijankaikkisesti!
Hänen Jumalansa jäi minulle salaisuudeksi. Kun hän oli raittiina, koetin kysellä häneltä Jumalaa, mutta hän vastasi vaan hymyillen tunnetuilla raamatun sanoilla, — vaan minulle oli Jumala korkeampi kuin raamattu. Sitten aloin minä kysellä, kun hän oli juovuksissa, millainen on Jumala.
Mutta juopunutkin Antoni oli luja.
— Sinä olet viekas, Matvei! — sanoo hän. — Viekas ja itsepäinen!
Minun tulee sinua sääli.