Hän joi paljon viinaa, vaan ei kuitenkaan niin paljon, että olisi horjunut, — ja silloin tuli hänen otsansa kalvakansinerväksi, hänen silmänsä hohtavain poskien yläpäässä paloivat tummaa tulta ja hänen punaiset huulensa mustenivat ja kuivuivat. Usein saapui hän igumenin luota puoliyön aikana ja myöhempäänkin, herättää minut ja pyytää viiniä. Ja sitten hän istuu, juo ja puhuu syvällä äänellään kauvan ja lakkaamatta, — väliin aamukirkkoon asti.
Minun oli vaikea ymmärtää hänen puheitaan, ja paljon minä unohdinkin, mutta minä muistan, että ne alussa peloittivat minua, sillä ne ikäänkuin aukasivat syvyyden kuilun ja tempasivat kaiken olevaisen maan päältä sinne.
Väliin taas tuli minun hänen puheitaan kuunnellessani ikävä ja raskas olla, ja minä olin valmis kysymään häneltä:
— Eiköhän teistä tulekin perkele?
Hän oli mustan värinen, puheli vallattomasti, ja kun hän joi, niin hänen silmänsä näyttivät kaksinkertaisilta ja tuntuivat vaipuvan syvemmälle otsan sisään. Hänen kalvakat kasvonsa värähtelivät hymyilystä, hänen pitkät ja hienot sormensa hypistelivät koko ajan pikimustaa partaa, hautautuivat siihen ja tulivat taas näkyviin. Se oli peloittavaa.
Mutta, kuten sanottu, minä en uskonut perkeleesen, ja tiesin sanasta, että perkele on ylpeytensä kautta väkevä; se — taistelee aina, sillä on halu vietellä ihmisiä, mutta isä Antoni ei mitenkään yrittänyt vietellä minua. Koko elämänsä hautasi hän tänne, näytti minulle, mitenkä mieletöntä se on; ihmiset olivat hänen mielestään — villi sikalauma, joka väliin nopeammin, väliin taas hiljemmin juoksee syvyyden kuiluun.
— Tehän olette sanonut, että elämä on ihanaa!
— Niin, jos se tunnustaa minut, niin silloin on se ihanaa! — vastaa hän hymyillen.
Ainoastaan tuo hymyily jäi minun mieleeni hänen monista puheistaan. Hän katseli kaikkea kuin nurkan takaa, hän näytti olevan karkoitettu kaikkialta, mutta se ei häntä suututtanut. Hänen järkensä oli terävä ja herkkä, myrkyllinen kuin käärme, mutta turhaan se minua tähtäili, — sillä minä en uskonut häneen, vaikka väliin ihailinkin tuon järjen notkeutta ja inhimillisen ymmärryksen suuria hyppyjä.
Muuten suuttui hän väliin — vaikka harvoin.