Minun luonteeni oli käynyt hyvin kieroksi. Minä tunnen suurta tuskaa, kiertelen Antonia kuin nälkäinen sulettua ruoka-aittaa, — leivän haju tunkeutuu ulos, — ja siitä minä perin raivostuin, ja sinä yönä sai hän tuntea, mitä merkitsee se, ett'ei hän ollut sanonut kaikkea minulle.
Minä otin veitsen pöydältä ja sanoin:
— Kertokaa minulle kaikki mietteenne, taikka — leikkaan minä poikki kaulani ja saan aikaan häväistysjutun!
Hän hämmästyi, tarttui käteeni, tempasi veitsen itselleen ja alkoi hyöriä samoin kuin minäkin.
— Sinua pitäisi rangaista tästä, — sanoo hän, — mutta rangaistus ei sovi fanatiikolle!
Ja sitten alkoi hän puhua aivankuin olisi hakannut naulaa minun päähäni:
— Kuuntele nyt, mitä minä sinulle sanon: ainoastaan ihminen on olemassa; kaikki muu on mielikuvitusta. Sinun Jumalasi on — sielusi unta. Sinä voit tuntea ainoastaan itsesi etkä siitäkään saa olla varma.
Hänen sanansa putoilevat kuin tuuli pudottelisi niitä ja ne tekevät minut aivan tyhjäksi. Hän puhui kauvan, väliin en häntä ymmärtänyt, väliin taas ymmärsin, mutta hänestä sain seuraavan mielipiteen: tuossa miehessä ei asu ilo eikä suru, ei pelko eikä ylpeys. Hän on kuin vanha pappi, joka haudalla lukee sielumessua: kaikki tuntevat hänen sanansa, mutta ne eivät kenenkään sielua lämmitä. Ensi alussa tuntuivat hänen puheensa minusta kauheilta, mutta sitten minä jo näin, että hänen unelmansa ovat vaarattomia, sillä ne ovat kuolleita syntyessään…
On toukokuu, ikkuna on auki … yö hengittää lämmintä kukkain tuoksua puutarhassa … omenapuut ovat — kuin tyttöset, jotka ensi kertaa menevät herranehtoolliselle, ne sinertävät hopeisessa kuun valossa. Vartija lyö kelloa, ja sen vaski heläjää hiljaisuudessa lyöntien vaikutuksesta, mutta minun edessäni istuu mies, jonka kasvot ovat kuin jäätä ja joka rauhallisesti lavertelee mitättömiä juttujaan; hänen sanansa ovat harmaat kuin tuhka, ne loukkaavat minua ja saavat mieleni surulliseksi — minä näen vaskea kullan asemesta.
— Lähde ulos! — sanoo Antoni minulle.