Minä lähdin puutarhaan, ja silloin jo soitettiin aamukirkkoon. Menin kirkkoon, kätkeydyin siellä pimeään nurkkaan, seison ja ajattelen:
— Mitä tekee puolikuollutkin Jumalalla?
Veljiä alkaa tulla, — heidän tulonsa häiritsee kuin kuuvalo yön pimeyttä, ja hiljaan supisten keskenään hajaantuvat he temppeliin.
Tästä hetkestä alkoi minulle taas elämä, jota en ymmärtänyt. Antoni esiintyi minun herranani, puhutteli minua kuivasti, silmäkarvat rypyssä eikä kutsunut luokseenkaan. Kirjat, jotka hän oli antanut minulle luettaviksi, otti hän kaikki pois. Yksi noista kirjoista oli Venäjän historia — se viehätti suuresti minua, mutta en ennättänyt lukea sitä loppuun. Ajattelen, että miten minä lienen loukannut herraani, — mutta en voi keksiä syytä…
Alku hänen puheestaan oli jäänyt mieleeni ja elää nyt hiljalleen kaiken muun kuulemani yläpuolella.
— Jumala on sielusi unta, — kertaan minä itsekseni, mutta en tunne halua väittää vastaankaan.
Pian sitten ilmaantui hänen naisensakin; se tapahtui myöhään yöllä. Minä kuulen, kuinka Antoni soittaa ja huutaa:
— Teekeittiö kuntoon, pian!
Ja kun minä sitten toin teekeittiön, näen minä naisen istuvan sohvalla väljässä ruusun värisessä puvussa ja hiukset hajallaan olkapäillä. Hän oli pieni kuin nukke, hänen kasvonsakin olivat ruusunväriset ja silmänsä siniset. Minusta tuntui hän siistiltä ja samalla surulliselta.
Minä asetan astian pöydälle, ja Antoni yhä kiirehtii: