— Niinpä kyllä, — keisarinna Jevdoksiaa, — joka oli pakana. Ja entä sitten Ivan Julmaa?
— Ei siitä nyt ole kysymys! — huutaa hän ja heiluttaa käsiään kuin vapaaehtoinen tulipalon sammuttaja. — Ei nyt ole puhe hallitsijoista vaan kansasta! Kansa on pääasia! Se tulee mielestään kovin viisaaksi, eikä pelkää mitään. Kansa on peto, ja kirkon pitäisi uhata sitä, — se on sen tehtävä!
Mutta vaikka nuo ihmiset puhelivat yksinkertaisesti, niin en minä kuitenkaan ymmärtänyt heidän huolenpitoaan kansasta, vaikka minä tunsinkin siinä jonkinlaista pelkoa kansan suhteen; en ymmärtänyt, sillä henkisesti sokea ei näe kansaa.
Väiteltyäni yllämainitun kirjailijan kanssa tuli luokseni muutamia miehiä, jotka puhuivat minulle aivan kuin sellaiselle, jolta ei mitään hyvää odoteta:
— Tuolla on eräs nuorukainen, — etkö haluaisi keskustella hänenkin kanssaan?
Ja iltakirkon aikana hankittiin minulle tilaisuus kohdata metsässä järven rannalla eräs nuorukainen. Hän oli hyvin tummaverinen, aivankuin salaman kärventämä, hänen hiuksensa olivat lyhyiksi leikatut, kuivat ja karkeat, hänen kasvonsa melkein — paljasta luuta, ja luitten keskellä paloi kaksi karsasta silmää. Hän yski ehtimiseen, ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Minua katseli hän julkisella vihalla, huohotti ja sanoi:
— Nämät ihmiset ovat sanoneet minulle sinusta, että sinä vastustat kärsivällisyyttä ja lempeyttä. Minkätähden, selvitä!
En muista, että minä olisin silloin puhunut hänen kanssaan ja vielä vähemmän väitellyt; vaan muistan ainoastaan hänen kiusaantuneet kasvonsa ja hiljaisen äänensä, kun hän huusi minulle:
— Ei tätä elämää varten, — vaan tulevaista. Taivas on meidän isänmaamme, kuuletko sinä?
Hänen luokseen tuli ontuva sotamies, joka oli menettänyt jalkansa
Tekinskin sodassa, ja puhuu karkealla tavallaan: