— Minä jouduin, — puhuu hän, — hengelliseen ahdistukseen nähdessäni, miten lakeja rikotaan ja ihmiset elävät irstaisuudessa. Ammattini — tiilitehtaan — jätin minä poikaini huostaan ja kuljeskelen nyt neljättä vuotta katselemassa maailmaa. Kauhu valtaa sieluni. Hiiret ovat ottaneet pyhän sakariston asuinsijakseen ja niitten hampaissa murenevat lain vahvat messupaidat, — kansa alkaa vihata kirkkoa, lankeaa pois sen rinnoilta ilettäviin harhaoppeihin ja lahkoihin, — ja mitä tekee kirkko silloin, kirkko, jonka pitäisi taistella Jumalan puolesta? Se lisää vaan omaisuuttaan ja kasvattaa uusia vihollisia! Kirkon pitäisi elää köyhyydessä kuin Latsarus parka, jotta kansa näkisi, että köyhyys on todellakin pyhää, koska Kristus on sen siunannut, — jotta se näkisi tämän eikä napiseisi eikä vierasta omaisuutta halaisi! Mitä muuta tehtävää kirkolla voisi olla? Pitäköön se vaan kansaa lujissa ohjissa, — pitäköön!
Nämät tällaiset lainoppineet näkivät, että laki ei kestä, eivätkä he ymmärtäneet salata ajatuksiaan, vaan ilmaisivat salaisuutensa häpeämättä.
Pyhillä Vuorilla oli eräs kauppias — huomattava matkustaja, joka kertoi hengellisissä aikakauskirjoissa matkoistaan pyhissä paikoissa, — ja hän julisti kulkevalle kansalle rauhaa, kärsivällisyyttä ja hellyyttä.
Hän puhui tulisesti ja itki väliin. Hän rukoilee ja uhkaa, vaan äänetönnä kuuntelee kansa ja katselee maahan.
Minä takerruin kiinni erääsen puheen kohtaan ja kysyn:
— Mutta jos lakia julkisesti rikotaan, — niin pitääkö sitäkin kärsiä!
— Kärsi, rakkaani! — huutaa hän. — Sinun pitää kärsiä! Itse Jesus
Kristus kärsi, meidän ja meidän lunastuksemme vuoksi.
— Mutta minkätähden marttyyrit ja kirkkoisät, — sellaiset kuin Ivan Slatoust — eivät hämmästyneet eivätkä pelänneet paljastaissaan hallitsijainkin rikoksia?
Hän hämmästyi, kiivastui sitten aivan luonnottomasti, polki jalkaa ja huusi:
— Mitä sinä lörpöttelet, kapinoitsija! Ketä he ovat syyttäneet rikoksista? Pakanoitako?