He kohottavat surunsa Jumalan vertaiseksi, palvelevat sitten sitä, eivätkä tahdo nähdä mitään muuta kuin mätähaavoja, eivätkä kuulla muuta kuin epätoivon huokauksia.
Heitä tulee sääli, sillä he ovat kuin mielettömät, mutta he herättävät myös vastenmielisyyttä, kun näkee, että he ovat valmiit sylkemään sappeaan kaikkein kasvoille, ja saastuttaisivatpa syljellään vielä auringonkin, — jos voisivat.
Toiset taas, jotka suru on saanut valtaansa, alistuvat nöyrästi, ovat ääneti, pieniä ja mukautuvia, mutta he eivät voi suojella itseään ja ovat väkevän kädessä kuin savi, jolla tämä peittää halkeimia vanhan linnoituksensa seinällä.
Monet kasvot ja puheet ovat jääneet muistiini, monet kyyneleet on minun edessäni itketty ja useat kerrat olen minä jäänyt kuuroksi epätoivon kauhealle naurulle; kaikki myrskyt olen koetellut ja sadoista joista olen vettä juonut. Ja useat kerrat minä itsekin vuodatin katkeria kyyneleitä.
Elämä esiintyi minulle hirveänä hourailuna ja unena, peloittavain puheitten lumimyrskynä, palavain kyynelten sateena, epätoivon väsymättöminä huutoina, koko maan sairaalloisina suonenvetoina, maan, joka sairastaa siitä syystä, että minun järkeni ja sydämeni ei voi sitä käsittää.
Ja sieluni huokailee:
— Ei niin!
Sameina virtaavat surun lähteet pitkin kaikkia maailman teitä, ja suureksi kauhukseni näen minä että tässä kaaoksessa ei ole paikkaa Jumalalle; Hänen voimansa ei esiinny missään eikä missään voi jalkojaan lepuuttaa. Surun ja pelon, pahuuden ja epätoivon, ahneuden ja hävyttömyyden madot kalvavat elämää, joka vihdoin muuttuu tomuksi, ja ihmiset murskautuvat ollessaan erillään voimattomassa yksinäisyydessään.
Ja minä kysyn:
— Etköhän sinä, Jumala, olekin — ainoastaan ihmissielun uni ja toivo, jonka ovat luoneet epätoivo ja voimattomuuden synkkä hetki?