— Entä sinä sitten, — yhdessä me olemme maanneet tämän yön ja sinä olet vahvempi minua, niin miksikä et käyttänyt hyväksesi lihaa, jota olisit ilmaiseksi saanut? Voi sinua!
Se oli kuin korvapuusti minulle.
Minä sanonkin hänelle:
— Suotta sinä nyt minua loukkasit.
Hän katsoi maahan ja sanoi sitten:
— Minua haluttaa loukata ihmisiä, syyttömiäkin! Mutta sinähän olet vielä nuori, vaan kokonaan kuivettunut, ja sinulla näkyy jo olevan harmaitakin hiuksia. — Minä ymmärrän, että sinullakin on ollut suruja… Mutta mitä välitän minä siitä! En sääli ketään! Jää hyvästi!
Hän lähti.
Niinä kuutena vuotena, joina minä olin pyhiinvaeltajana, näin minä paljon ihmisiä, jotka suru oli tehnyt ilkeiksi. Heissä asui sammumaton viha kaikkeen eivätkä he voineet nähdä mitään muuta kuin pahaa. He näkevät pahaa ja lämmittelevät itseään sen höyryssä kuin saunassa; he juovat sappea kuin juopot viiniä, nauravat ja riemuitsevat.
— Meidän sääntönämme on: kaikkialla pahaa, kaikkialla onnettomuutta, eikä ihmisellä ole paikkaa onnettomuuksien ulkopuolella!
He lankeavat villiin epätoivoon ja sen vimmassa he haukkuvat ja moittivat maata aivan kuin haluten kostoa siitä, että ovat syntyneet maasta ja että heidän, heikkoutensa orjain täytyy viimeiseen päiväänsä asti voimattomina madella maailman teitä.