Mutta silloin hän tulistui.
— Mitä minä siitä? En minä ole mitään pahaa tehnyt Jumalalle! Ellei hän tahdo antaa anteeksi — olkoon ilman. Annan silloin itse itselleni anteeksi! Jos joudun helvettiin, — niin ei siellä sen pahempi ole kuin täälläkään! Eikä sinne ainakaan lapsia päästetä minun kanssani!
— Äh, — ajattelen minä, — turhaan minä olen repinyt hänen haavojaan.
Mutta hän ei voi enää olla puhumattakaan.
— Ei Häntä ole, Jumalaa nimittäin, ollenkaan köyhille ihmisille! Kun me olimme Seljoni Klinin tuolla puolen, Amur-joen varrella, — niin kuulustelimme rukouksia, rukoilimme itsekin apua ja itkimme, — mutta auttoiko Hän meitä! Siellä olimme kolme vuotta, ja ne, jotka eivät kuolleet kuumeesen, palasivat tyhjinä takaisin. Ja isäni kuoli siellä, äitini jalka joutui paluumatkalla pyörän alle ja taittui, ja molemmat veljeni katosivat Siperiaan…
Ja hänen kasvonsa muuttuivat kovaksi kuin kivi. Vaikka hän olikin yrmeä, oli hän kuitenkin vakava, kaunis, tummasilmäinen ja tuuheahiuksinen. Koko yön aamuun asti puhelin minä hänen kanssaan istuen pienessä metsässä rautatien vahtikopin takana, ja minä näen, että — koko hänen sydämensä oli tulessa, eikä hän voinut edes itkeä. Ainoastaan silloin, kun hän muisti lapsuutensa aikoja, tuli hymy vasten hänen tahtoaan pari kertaa hänen huulilleen, ja hänen katseensa muuttui lempeämmäksi.
Hänen puhuessaan ajattelen minä:
— Kylläpä tuo nainen vielä iskee jotakin puukolla tai tappaa jonkun! Tai tulee hänestä ankaran haureellinen nainen, — joka ei enään voi palata takaisin tieltään!
— Minä en näe Jumalaa enkä rakasta ihmisiä! — puhuu hän. — Millaisia sellaiset ihmiset ovat, jotka eivät voi auttaa toisiaan. Ihmiset! Väkevälle ovat he — lampaita, heikolle taas — susia! Mutta sudetkin elävät laumoissa, vaan ihmiset — ovat kaikki toinen toisensa vihamiehiä! Oi, paljon olen minä nähnyt ja näen yhä, mutta minua haluttaisi hukkua yhdessä kaikkein kanssa! Tänne maailmaan synnytetään lapsia, mutta ei voida kasvattaa heitä hyvin — onko se oikein? Ja minä kun pieksinkin omia lapsiani, kun he pyysivät leipää, niin minä pieksin heitä!
Mutta aamulla vetäytyi hän pois minun luotani, — lähti myymään ruumistaan munkeille, — ja lausui lähtiessään: