— Minkätähden kirotut?
— Minä tahdon niin.
Hän näytti minusta aivan riivatulta.
— Kenenkä puolesta sinäkin rukoilet? — sanon minä hänelle.
Hymy levisi äkkiä hänen koko kasvoilleen, hän muuttui hiljaisemmaksi ja alkoi sitten puhella — tarkoittamatta kuitenkaan, että puhuisi minulle.
— Viime keväänä meni mieheni Dnjeprille puita uittamaan ja hävisi sinne. Ehkä hän hukkui, ehkä — löysi toisen naisen, kuka sen tietää. Appeni ja anoppini ovat köyhiä ja häijyjä ihmisiä. Minulla on kaksi lasta — poika ja tyttö, — ja millä minä heitä ruokkisin? Minä olisin tehnyt työtä, olisin musertanut vaikka pääkalloni, mutta sellaista työtä ei ollut, jota nainen olisi voinut tehdä. Appeni haukkuu, "sinä olet lapsinesi tässä kuin kivi meidän kaulassamme, sinä syöt meidät putipuhtaiksi, kelvoton!" Ja anoppini puhelee: "sinähän olet vielä nuori, lähde luostareihin, munkit ovat ahneita naisille, ja ansaitset paljon rahaa." Minä en jaksanut katsella lapsiani nälkää näkevinä, — ja lähdin! Vai olisiko minun pitänyt hukuttaa heidät, mitä? No, minä siis lähdin!
Hän puhuu kuin unissa, hampaittensa välistä, melkein kuulumattomasti, mutta hänen silmistään näkyy suuri suru.
— Poikani on jo neljän vuotias. Hänen nimensä on Osip, ja tyttäreni on Ganka. Minä löin heitä, kun he pyysivät leipää, — niin minä löin! Ja kun olin kokonaisen kuukauden kulkenut luostarista luostariin, niin olin ansainnut neljä ruplaa. Munkit ovat — ahnaita. Mutta kunniallisella työllä — olisin enemmän ansainnut! Oi niitä perkeleitä, perkeleitä! Millaisella vedellä nyt pesen itseni puhtaaksi taas?
Minun täytyi jotain puhua hänelle ja minä sanoin:
— Lastesi tähden — antaa Jumala sinulle anteeksi!